Kate Atkinson: Elämä elämältä

Kaikki liikkuu eikä mikään pysy paikallaan. 

Platon, Kratylos

Kate Atkinsonin romaanissa Elämä elämältä (2013, suom. 2014) mikään ei pysy paikallaan. Paitsi että juoni on ajallisesti rikottu ja pomppii, myös päähenkilö, englantilainen Ursula, elää elämästään usean eri version. Kirja leikkii ajatuksella, mitä jos voisi yrittää elämässä uudelleen ja uudelleen, niin että vihdoin onnistuisi elämään parhaan mahdollisen elämän? Miten paljon onkaan kiinni pienistä sattumista, joilla voi olla valtavia vaikutuksia historian kulkuun.

Nyt täytyy heti myöntää: Kate Atkinsonista on tullut yksi lempikirjailijoistani luettuani kesällä saman Toddin perheen tarinaa kertovan Hävityksen jumalan. Ihastuin runsaaseen kerrontaan ja kirjan brittiläiseen huumoriin. Meni kuitenkin useampi kuukausi ennen kuin sain aikaiseksi tarttua aiemmin ilmestyneeseen Elämä elämältä -romaaniin. Hävityksen jumala kertoo Toddin perheen lentäjäpoijan Teddyn tarinaa, kun taas Elämä elämältä kertoo isosiskon tarinan (tai tarinat). Samat henkilöt, äiti Sylvie, Toddin perheen lapset, epäsovinnainen täti Izzie, ilahduttavat. Hienoa, että sain viettää heidän kanssaan aikaa enemmän!

Ursula kuolee lukuisasti, ensimmäisen kerran jo syntyessään ja elää monta – usein täysin erilaista – versiota elämästään. Tämä tuntui aluksi hieman haastavalta rakenteelta, enkä meinannut saada kiinni tarinasta. Vasta puolen välin jälkeen olin aivan koukussa, ja Atkinsonin tuttu velhomainen kerronta sai pyörittelemään päätä ihmetyksestä, niin hienoa tekstiä.

Toisen maailmansodan kauhut muuttavat pahaa-aavistamattoman Toddin perheen elämän pysyvästi. Porvarillisen ja pääosin onnellisen, ellei jopa idyllisen, maaseutuelämän kuvaus vaihtuu Lontoon ja Berliinin pommitusten kuvaukseen. Koko manner luhistuu ja eikä paluuta entiseen ole. Olisiko kuitenkin miljoonien kuolema ja kärsimys pystytty estämään, jos Hitlerin salamurha olisi onnistunut jo varhaisessa vaiheessa?

Saa nähdä, onko Toddin perheen tarina nyt kerrottu, vai tuleeko vielä yksi romaani vaikka Izzien näkökulmasta. Jos tulee, luen sen heti, sillä sen verran upeaa on Atkinsonin teksti. Aivan Hävityksen jumalan tasolle ei tämä varhaisempi romaani yllä mielestäni, mutta hieno lukukokemus se on todellakin.

Helmet-haasteeseen liitän kirjan kohtaan #34, kirjassa syntyy jotakin uutta. Uutta todella syntyy koko ajan, sillä jokainen pienikin valinta voi synnyttää kokonaan erilaisen elämäntarinan.

Mieleen jäi: Kate Atkinsonia kannattaa lukea aina.

Matka ajassa: 1910-luvun alusta 1960-luvulle, vaikka pääosin toisen maailmansodan aika.

Matka paikassa: Englanti, Saksa

Kenelle: Kaikillehan tämä!

Miten tielleni: Kirjastosta

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

Suomalaisten kohtaloita kansalaissodan ajalta:

Milja, Uusimaa:

-syntyy äärimmäiseen köyhyyteen ja menettää äitinsä jo varhain

-huutolaislapsena  ja piikana julmassa talonpoikaisperheessä

-vahvatahtoinen, yritti karata jo lapsena, mutta jäi kiinni 

ja joutui henkisen ja fyysisen hyväksikäytön uhriksi tämän takia

-ilmeisesti kodin perintönä omaksuttu kommunismi 

vie kansalaissodan alkuvaiheessa liittymään punakaartiin

-taistelee aktiivisesti Tampereella punaisten joukoissa, loukkaantuu kyynerpäähän, mutta toipuu.

-päätyy valkoisten erityisesti vihaamaksi tapettuaan vangin Tampereella

- Jää valkoisten vangiksi keskitysleirille, jossa näkee nälkää ja joutuu raiskatuksi toistuvasti. Saa sukupuolitaudin.

-Tuomitaan isänmaan vihollisena kuolemaan, mutta säästyy tuomiolta

-Vastoin todennäköisyyttä selviää hengissä leiriltä, mutta vangitaan uudelleen.

-Selviää jälleen ja aloittaa hitaan sopeutumiseen yhteiskuntaan. Ottaa kasvattilapsen.

Waltteri, saamelainen, Lappi

- syntyy vaatimattomiin oloihin

-huutolaislapseksi isänmaalliseen perheeseen

 ja julmista oloista huolimatta voittaa perheen suosion.

- ennen sotaa päätyy suojeluskuntalaiseksi

 ja vaikuttaa kylässä torppareiden aktiivisena häätäjänä

- sodassa etenee nopeasti valkoisten upseeriksi

-teloittaa punaisia, maine julmana

-haavoittuu Tampereen taistelussa, toipuu

-palattuaan kansalaissodan taisteluihin kaatuu vihollisen ammuttua häntä silmään

Vilho, Kainuu

-tausta vaatimaton, orpo

-perheen perintönä syvä uskovaisuus

-päätyy huutolaislapseksi kartanoon

-lupaavan alun jälkeen joutuu vaikeuksiin kartanossa 

ja herättää valkoisten epäluulon ja vihan

-uskovaisuutensa takia myös punaiset vieroksuvat, vaikka ottavat joukkoihinsa 

-pakenee taisteluita erämaamökkiin

-joutuu toisen karkurinaisen puukottamaksi ja kuolee pakomatkalla.

Nämä kolme (fiktiivistä) kohtaloa ovat minun, Mike Pohjolan ja arpapelin yhteisiä luomuksia. Mike Pohjolan romaani Sinä vuonna 1918 (2018) antaa lukijalle harvinaisen mahdollisuuden vuorovaikutukseen: Lukija saa määrätä henkilönsä tietyt reunaehdot, esimerkiksi asuinpaikan, nimen, onko kyseessä juutalainen, tataari, venäläinen, saamelainen vai ei mikään näistä. Hahmon alkulähtökohta on aina vaatimaton ja vaikea. Sen jälkeen hahmo on lukijan valintojen, kohtalon (arpanoppa) ja tiettyjen historiallisten tapahtumien ja realiteetin armoilla. 

Teksti on kirjoitettu sinämuodossa, joten kohtalot tulevat lähelle. Huomaa, että Mike Pohjola on harrastanut paljon roolipelaamista, sillä lukija päätyy nyt keskelle roolipeliä. Kohtalot ovat julmia ja realistisia, mutta joskus pientä toivoakin – jos kaikki osuu sattumalta kohdalleen – on, vaikka historiallinen aika on yksi Suomen verisemmistä. 

Mahdollisuuksia paksussa kirjassa on lukemattomia, ja minua tämä innosti lukemaan yhä uudelleen ja luomaan uusia hahmoja kohtaloineen. Entä jos hahmo olisikin jo lapsena valinnut paeta tai entä jos hän olisi tajunnut mielistellä kasvattajiaan enemmän? Luin eri versioita lähemmäs kymmenen. Kaksi hahmoistani selvisi, yksi kuoli nälkään ja tauteihin jo lapsena, loput kuolivat kansalaissodan taisteluissa tai siviiliuhreina. Kärsimystä, hyväksikäyttöä ja väkivaltaa riittää, joten mikään lasten lukemistoa tämä ei todellakaan ole pelillisestä rakenteesta huolimatta. 

Mike Pohjola on selvästi tutkinut kansalaissotaa ja sitä edeltävää aikaa, joten tapahtuma-ajan ja -paikan kuvaus on realistinen, mutta mitään kovin elävää historiallista kehystä ainakaan minun hahmoilleni ei tullut. Tarinat jäivät melko ohuiksi, koska vaihtoehtoja on niin monia, joten mikään kaunokirjallinen elämys Mike Pohjolan romaani ei ole. 

Mike Pohjola kuitenkin yrittää ja uskaltaa uutta, ja tämä ansaitsee kiitoksen. Hienoa, että joku tuo erilaisia kansalaissodan aikaisia suomalaisten kohtaloita esille. Nykylukija pääsee eläytymään hyvin konkreettisella tavalla köyhyyteen, eriarvoisuuteen ja sodan julmuuksiin. Mielenkiintoinen – ja totisesti erilainen – lukukokemus. Ehdottomasti kirja kannattaa kokea.

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #44, kirja liittyy johonkin peliin, tässä tapauksessa roolipeliin. Melkein jo pelkäsin, että tämän kohdan kanssa tulisi vielä päänsärkyä, mutta nyt kirjan rakenne tarjosi yllättävän mieluisan haastekohdan toteutuksen. Kiitos, Mike!

Mieleen jäi: Elämä on toki valintojen ja kohtalon arpapelia. Vaihtoehdot olivat sata vuotta sitten paljon vähäisemmät.

Matka ajassa: 1900-luvun alusta vuoteen 1919.

Matka paikassa: Koko Suomi

Kenelle: Erilainen lukukokemus aikuisille

Miten tielleni: Kirjastosta

Rosa Liksom: Everstinna

Nyt täytyy myöntää, että tuntuu kovin vaikealta kirjoittaa Rosa Liksomin Everstinnasta (2017) mitään. Koko ajan mielessä on, että tätä kirjaa on luettu ja siitä on kirjoitettu jo varsin tyhjentävästi todella paljon. Tavoistani poiketen luin blokkauksia ennen omaa lukemista, ja tuntuu että vain toistan  kehuja.  Pakko kuitenkin on liittyä niiden kuoroon: Everstinna on loistava kirja monella tasolla!

Everstinna on yhden yön läpi kestävä monologi, jossa päähenkilö kaivelee sisintään ja maalaa oman elämänkertansa kaikessa kauheudessaan. Everstinna tuntuu eläneen useamman elämän monessa eri roolissa: hän on ollut natsi, väkivaltaisen ja sadistisen everstimiehensä hyväksikäyttämä mutta yhteiskunnan arvostama vaimo, kirjailija-opettaja ja lopulta itsensä löytävä nainen.  Kirja on fiktiivinen esitys kirjailija Annikki Kariniemen elämästä (minulle tuntematon kirjailija). 

Kirjan punainen kansi on varoitus, sillä kirja on täynnä hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja ahdistusta. Everstinnan elämä ei todellakaan ole helppoa luettavaa, vaan sen seuraaminen on välillä jopa vastenmielistä. Avioliittohelvetti on kuvattu niin elävästi, etten muista sitten Maria Jotunin Huojuvan talon lukemisen törmänneeni vastaavaan ainakaan kotimaisessa kirjallisuudessa.  

Lisäksi syvään juurtunut natsi-ideologia sotien välisessä Suomessa on osa historiaa, joka on mielellään usein unohdettu. Meillä oli Suomessa ihan kotikutoisia natseja, ja saksalaisille aseveljille avattiin Lappi kyseenalaisine vankileireineen. 

Aiheet ovat siis rankkoja, mutta kieli jolla ne kerrotaan on nautinto. En ole murteella kerrotun kirjallisuuden suuri ystävä, mutta Liksomin mäenkieli on helposti ymmärrettävää upeaa luettavaa, jopa taiturimaista. Liksom pitäisi palkita jo pelkästään kielen takia, sillä niin rikkaasti taipuu suomen kieli. Lapin luonto ja sen kieli ovat yhtä, ja Liksom hallitsee sen täydellisesti.

Henkilöt ovat monitasoisia ja kehittyviä. Everstinna ei ole pelkästään hyvä tai paha: hän kertoo häpeilemättä ja usein katumatta kaiken, mutta selviytyy irti menneestä ja pystyy myös vaihtamaan ajatusmallejaan. Eversti taas on julma hahmo, joka tosin loppua kohden muuttuu kuitenkin säälittäväksi. 

Lukukokemuksena tämä melko lyhyt romaani on ravisteleva kokemus, joka pakotti minut hieman mukavuusalueeni ulkopuolellekin välillä. Ehdottomasti kuitenkin hyvä kokemus lopulta, ja väittäisinkin, että tässä on kotimaisen kirjallisuuden tämän hetken kärkeä.  Helmet-haasteeseen siis kohtaan #21, kirja ei ole mukavuusalueellani.

Mieleen jäi: Upea kieli ja kerronta

Matka ajassa: Kansalaissodan ajoista toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan

Matka paikassa: Lappi, Saksa, Helsinki, Puola

Kenelle: Kenelle vaan.

Miten tielleni: Oma kirjahylly, e-kirja

Guy Delisle: Hostage

Ihastuin muutama kuukausi sitten Guy Delislen omaelämänkerrallisiin sarjakuviin maailman oudoimmista paikoista. Merkintöjä Jerusalemista ja Pjongjang ovat mahtavaa luettavaa: uteliaan, avoimen ja rehellisen kertojan tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisen hulluudesta, sotaisuudesta ja vallanhimosta. Raskaita aiheita, mutta silti Delislen huumori saa nauramaan ääneen!

Delislen Hostage (ranskasta englanniksi 2017) pohjautuu ranskalaisen avustustyöntekijän, Christophe Andrén, kohtaloon, kun hänet vuonna 1997 kidnapataan ja kuljetetaan Tšetšeniaan. Jokainen ruutu vie lukijan seuraamaan tuskallista kaapatun epätietoisuutta, tylsistymistä ja pelkojakin. Suurimman osan ajastaan hän joutuu olemaan tyhjässä ikkunattomassa huoneessa kahlehdittuna patteriin. Aika matelee ja mielialat vaihtelevat, vaikka yllättävän rauhallisena ja rationaalisena kaapattu pysyykin.

Virikkeitä on siis vähän, ja tämän kokee myös sarjakuvan lukija. Suurin osa paksun sarjakuvaromaanin ruuduista on lähes identtisiä asetelmaltaan: mies käsiraudoilla kiinni patterissa ohuella patjalla maaten tai istuen. Jännitteitä tuovat hetkelliset muutokset tähän, kuten ruokailut, äänet, valot, ja jatkuva tuskallinen odotus, koska käsiraudat hetkeksi avataan, sillä käsi on on jo aivan puutunut eikä veri kierrä. 

Tunnelma on klaustrofobinen ja absurdi. Miksi tämä kaikki tapahtuu ja miten tämä kaikki tulee päättymään? Kaappaajat eivät anna vastauksia, eikä lukijalle anneta vihjeitä tulevasta. Päivät lipuvat samanlaisina tuskallisen pitkään, ja pahin ehtii jo käväistä mielessä. Askeettinen piirrosjälki ja sumea sävy tukevat kirjan epävarmaa tunnelmaa ja vangin surkeaa tilannetta. 

Loppua kohden kirjan vauhti kiihtyy kuitenkin varsinaiseksi jännitysnäytelmäksi. Yhtäkkiä pienetkin liikkeet alkavat jatkuvan odottelun jälkeen tuntua valtavilta harppauksilta. 

Hostage on varmaa laatua, vaikken pitänyt tästä sarjakuvasta yhtä paljon kuin edellisistä lukemistani matkakertomuksista. Sävy oli synkempi luonnollisesti, eikä jatkuva odottelu tuntunut kovin kiinnostavalta aina. Olen kuitenkin hyvin iloinen, että luin tämänkin. 

Helmet-haasteeseen tätä teosta ei pitänyt liittää ollenkaan, mutta huomasin miettiväni sarjakuvan tapahtumia vielä pitkään lukemisen jälkeenkin, joten päätin laittaa tämän tarinan kohtaan #33, selviytymistarina. Sitä tämä tarina todellakin on: miten kukaan voi säilyä järjissään tällaisesta koettelemuksesta? Hyytävää, että joku on joutunut kestämään tapahtumat tosielämässä. Lupaan, etten muita sarjakuvaromaaneja enää haasteeseen pistä, mutta menköön tämä, sillä suunnittelemallani lukulistalla on valtavia järkäleitä tulevien kuukausien iloksi. Pääsenpähän edes tässä kohdassa helpolla. 

Mieleen jäi: Kahlehdittuna ja suljetussa tilassa oleminen on kamalaa!

Matka ajassa: 1997

Matka paikassa: Tšetšenia

Kenelle: Delislen teoksia kannattaa lukea aina, jos sellaisen jostain käsiinsä saa.

Miten tielleni: Kirjastosta

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

Sallinette hieman laiskan vertauksen: Hilary Mantelin novellit ovat kuin kirpeitä karkkeja – niitä kaikista happamampia, jotka melkein polttavat suun, mutta joita himoitsee aina vaan lisää. Novellikokoelman Margaret Thatcherin salamurha (2014, suom. 2017) on kauheaa ja silti upeaa luettavaa, sillä aiheet ovat luotaantyöntäviä, mutta kerronta on tarkkanäköistä ja välillä yllättävän kaunista kieltä. 

Tiesin jo ennen lukemista novellien aiheiden olevan rankkoja; on salamurhaa, anoreksian kuvausta, lapsen ja aviopuolison kuolemaa, epämuodostumaa, sairautta ja pettämistä; mutta silti niiden rujous ja julmuus yllätti. Miten tästä kaikesta voi kirjoittaa niin kepeästi ja sarkastisesti? Olen löytävinäni jopa pientä huumoria jokaisesta. Luulen, että tämä kontrasti saattaa jopa suututtaa tai ärsyttää toisia. Itse pidin. Briteissä teos on jopa kohahduttanut.

Novellit ovat mielestäni vaihtuvista aiheista huolimatta samaa perhettä. Niillä on yhteinen pimeä sielu, ja tuntuukin että yhden loputtua seuraava tarina alkaa lähes samalla älykkäällä ja tarkkaavaisella kertojaäänellä. Yhteistä on myös novelleja yhdistävä sydän-motiivi, sillä useimmissa – vaiko jopa kaikissa? – sydän särkyy, lakkaa sykkimästä tai ainakin sitä särkee. Henkilöiden kädet hakeutuvat rintakehän päälle hieromaan jo vakavasti oireilevaa sydäntään useamman kerran. 

Hilary Mantelin palkitut historialliset teokset Susipalatsi ja Syytettyjen sali ovat menneet minulta ohi, vaikka nyt luulen, että niihin on pakko tarttua. Kieli (ja kiitos myös käännökselle) on nimittäin nautinto alusta loppuun asti. Mantel on ainoana naisena voittanut Man Booker -palkinnon kaksi kertaa.

Helmet-haasteeseen tämä teos menee kohtaan #25, novellikokoelma. 

Mieleen jäi: Huikea kieli

Matka ajassa: 1980-luvulta nykypäivään

Matka paikassa: Britteinsaaret, Saudi-Arabia

Kenelle: Voimakasta ja säälimätöntä ihmisen pimeiden puolien kuvausta kestävälle

Miten tielleni: Kirjastosta