perjantai 20. lokakuuta 2017

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli, Tulen ja jään laulu, osa 1





Talvi on tulossa! Olen valmaankin viimeinen ihminen, joka ei vielä kuukausi sitten tunnistanut tämän lausahduksen olevan Starkin pohjoisen suvun tunnussanan. Nyt sen tiedän, sillä sain juuri kuukauden kestäneen luku-urakan vihdoin valmiiksi. 

George Martinin järkälemäinen Valtaistuinpeli (1996, suom. 2003) aloittaa massiivisen Tulen ja jään laulun -fantasiasarjan. Ja millaisen maailman hän onkaan luonut! Synkkä ja uhkaava on Westerosin manner: Kesä on päättymässä, yliluonnollinen heräämässä, uhka nousemassa pohjoisen muurin takaa. Kaikista suurin on kuitenkin ihmisen loputon vallanhimo. Käynnissä on peli Seitsemän kuningaskunnan hallinnasta. Panoksena elämä ja kuolema. 

Kirjassa keskitytään seuraamaan tapahtumia eri kertojaäänillä kolmella rintamalla, kolmen suvun tapahtumia ja valtataisteluita. Starkin perhe on elänyt pohjoisessa karua, mutta melko rauhallista elämää jo vuosia. Eddard saa kuitenkin yllättäen kutsun tulla vanhan ystävänsä, kuningas Robert Baratheonin lähimmäksi neuvonantajaksi, Kouraksi. Elämä muuttuu pysyvästi ja perhe hajoaa eri puolille valtakuntaa. Kuningattaren vallanhimoinen Lancesterin suku pelaa ikävää peliä, joka vie rauhan. Toisaalla vanhan hallitsijasuvun viimeiset eloonjääneet jäsenet prinssi Viserys ja prinsessa Daenerys keräävät valtaa. Kolmas merkittävä tapahtumapaikka on pohjoisen muuri, jonne mustaksi vartijaritariksi lähetetään Eddard Starkin äpäräpoika Jon. Pohjoisesta on nousemassa vuosituhansia uinuneet pimeät voimat. Vuosia kestänyt kesä on loppumassa ja talvi ottaa pian vallan.   
Kuulun siihen vähemmistöön, jota ei ole Game of Thrones -filmatisointi juuri kiinnostanut. Mielikuva on ollut tummasävyisestä, väkivaltaisesta ja seksin kyllästämästä nörttisarjasta. Nyt täytyy ehkä ottaa vähän kovia ennakkoasenteita takaisin. Ymmärrän sarjan lumon, sillä juonenkäänteet ovat vetäviä ja kirjaa lukiessa syntyy voimakkaita kuvia mieleen. En taida haluta ainakaan vielä katsoa sarjaa, sillä oma kuvitukseni vetää varmasti HBO:lle vertoja. 

Pelkkää suurta juhlaa ei tämän kirjan lukeminen aina ollut. Siinä on myös suvantovaiheita ja loputon määrä eri henkilöitä, jotka eivät jaksaneet minua kiinnostaa. Kerronta ja kieli (vai suomennos?) tuntuvat välillä kovinkin keskinkertaisilta, mutta kyllä Martin on palkintonsa ansainnut, koska lukijana jäin kirjan vangiksi. Miten käy suosikkini Tyrianin ja Jon Nietoksen? Entä lohikäärmekuningatar Daeneryksen? Löytääkö Lansesterien vangiksi jäänyt Sansa vapauden ja onnen? Älkää kertoko. Haluan lukea itse.


Helmet-haasteeseen tämä järkäle menee kohtaan #31, fantasiakirja. Myönnettävä on: minä nautin fantasiakirjallisuuden, erityisesti tällaisen aikuisille suunnatusta "korkean fantasian" lukemisesta, vaikka sitä aika harvoin luen. Tässä osassa yliluonnollinen on vasta heräämässä, joten melko realistinen tämä kirjan maailma on.  

Mieleen jäi: Kirjan huikea loppu, joka velvoittaa lukemaan seuraavankin osan.


Matka ajassa: Keskiaikatyylinen tapahtuma-aika (kertokaa noviisille, mainitaanko ajanjaksoa tarkemmin?)

Matka paikassa: Westeros

Kenelle suosittelisin: Tämä lienee jo fantasiaklassikko

Miten teilleni: Kirjastosta





lauantai 14. lokakuuta 2017

Antti Holma: Kauheimmat runot


Antti Holman Kauheimmat runot (2015) on riemastuttavaa luettavaa. Runokokoelma rienaa, riepottelee ja rietastelee, mutta silti onnistuu välillä – hieman varkain – vähän koskettamaankin. Useat hieman helppoheikkimäiset alatyyliset letkautukset on helppo antaa anteeksi, koska Holmahan osaa kirjoittaa! 

Kauheimmat runot on kokoelma runoista, jotka eivät päässeet Kauneimmat runot -kokoelmiin. Kauneimpien runojen kanssa kuitenkin keskustellaan koko ajan, ja jo kansikin ensi näkemältä näyttää mitä herkimmältä runokokoelman tyypilliseltä kannelta. Tarkkasilmäinen huomaa kuitenkin erehtyneensä. 

Runoilijoita on neljä: Sirsi Sunnas, Reino Leino, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södermalm. Jokaisella on tyyli, jonka tunnistaa kuuluisien esikuviensa mukaiseksi. Pastissirunot toimivat ja naurattavat. 

Kauheat runot ovat myös kauniita, vaikka niissä kyllä on rosoisuutta. Erityisesti Edith Södermalmin runot säväyttävät. Entäpä nämä säkeet runosta Huoneeni:

Minä  itse olen huoneeni.
Tule ja mittaa kosteuteni,
vauriot ovat syvällä.
Sinun on vaikea hengittää.
En tiedä itketkö,
vai onko sinulla silmätulehdus.
Polta 
minut

Tällaista sisäilmaongelmaa
ei tuulettamalla ratkaista  

Helmet-haaste on maistunut puulta viime aikoina, sillä olisi tehnyt mieli lukea jo sen ohi (ja olen lukenutkin). Yksi hyvä puoli kuitenkin näissä haasteissa on: tulee luettua jotain mitä ei muuten lukisi. Näyttelijä Holman runoteos olisi ehkä jäänyt lukematta, ilman haasteen kohtaa #11, jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja. 

perjantai 6. lokakuuta 2017

Elisa Kaldveen kirjan Fiin tyttäret – Exsiccata julkistamistilaisuus



Minulla oli kunnia olla juhlistamassa Elisa Kaldveen esikoisteoksen Fiin tyttäret – Exsiccata (Marketiimi)julkkareissa sunnuntaina 1.10. 2017. Iloitsin iloitsevien kanssa! Kirjan kirjoittaminen, työn loppuun saattaminen ja sen saaminen kustannettavaksi on ihailtavaa. Onnea, Elisa!  

Elisa Kaldvee kertoi tilaisuudessa kirjoittamisen olleen vaivatonta. Hän oli pitänyt tarinaa sisällään vuosia, kunnes se vain lopulta syntyi lukijoiden iloksi kansien väliin. Kirjoittaminen on hänelle helppoa – hän osaa kirjoittaa.

Siltä todella tuntuu, sillä jo ensimmäinen sivu alkaa lupaavasti ja sanat tippuvat kuin kirjan kansikuvan helmet: 

Niissä huoneissa valo ja varjot leikkivät hippaa, niissä kaikuivat pienen tytön askeleet, ja isän askeleet. Äänet menneisyydestä kuiskivat kuten äidillä oli tapana, "Rakas Picabo, pikkuiseni Picabo" ja pikkusiskon nauru helähti kirkkaasti kuin rastaan laulu kuulaassa aamussa.





Fiin tyttäret kertoo sukupolvien tarinan, ja se on osa vielä suurempaa tarinaa, sillä kirjalle on luvassa jatkoa. Käsittääkseni siinä on myös piirteitä fantasiasta ja luonto on keskeisessä osassa. En ole siis vielä lukenut kirjaa, mutta olen hypistellyt ja käännellyt sitä jo useasti käsissäni viemättä sitä kirjahyllyyni. Haluan lukea kirjan. 

Kirjan synty on minusta kiehtovaa. Miten tarinan saa paperille? Onko se kirjailijasta irrallinen, itsenäinen, oman tahtonsa omaava yksilö, joka täytyy vain synnyttää? Vai muovautuuko se matkalla, ja lopulta lukija vasta tekee tekstin? Näinkö se menee? 

Elisa, sinä saavutit jotain, mistä monet vain haaveilevat. Upeaa. 



torstai 5. lokakuuta 2017

Asko Sahlberg: Amandan maailmat


Asko Sahlberg taitaa olla yksi tämän hetken lempikirjailijoistani, tai ainakin minun ja Amandan maailmat osuivat yhteen. Ehkä jopa ymmärsimme toisiamme. Amandan maailmat (2017) osui kiireiseen elämänvaiheeseen ja se lohdutti myös lyhyen sivumääränsä takia. Sen lukeminen tuntui helpolta ja kevyeltä paksujen yöpöydälleni majoittuneiden lukuisten tiiliskiviopusten rinnalla.  

Teoksen ehdoton vahvuus on luonnon kuvaus: pohjoinen syksy maalautuu eteen tuttuna, ja pudonneet lehdet painuvat märkään ruohikkoon päähenkilö, Amanda-vanhuksen, jalkojen alla. Syksy tulee kuin vanha vieras, mutta kuitenkin uusi ja pelottava on jo aivan Amandan puutarhan laitamilla. Elämä on pitkälti jo vaatimattomasti eletty ja takanapäin, mutta kuitenkin Amanda joutuu huomaamaan, että hänen perinjuurin tuntemansa maailma voi milloin vain hajota useiksi rinnakkaisiksi maailmoiksi.

Pieni, hiljainen romaani antaa äänen yhteiskunnassa usein syrjään jääville: vanhuksille, vammaisille ja maahanmuuttajille. Se ei kaunistele, mutta on silti syvästi humaani. Minä pidin – ja suosittelen.


Helmet-haasteeseen liitän teoksen kohtaan #50, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Riittääkö suositukseksi se, että kirja on nostettu hyllylle esille? Otan omia vapauksia siis tähän, jos joku oikeaoppisempi haasteen seuraaja on eri mieltä. Kirja kuitenkin lopulta päätyi käsiini ystävän lainaamana. 

Mieleen jäi: Ehdottomasti syksyn kuvaus

Matka ajassa: Nykyaika

Matka paikassa: Olisiko tämä Ruotsissa?

Kenelle suosittelisin: Kaunista kieltä arvostavalle

Miten teilleni: Ystävältä lainassa




lauantai 30. syyskuuta 2017

Jane Austen: Järki ja tunteet


Kukkuloilla vaeltelee neitoja, joita herrasmiehet voivat tarvittaessa pelastella hevostensa selkään. Mies voi paljastua neidon tuskaksi huikentelevaiseksi, mutta ehkä jossain on sittenkin tuleva aviosiippa tuhannen punnan vuosituloineen. Mr. Darcyn veroista vävyehdokasta ei tästä tarinasta löydy, mutta Jane Austenin sarkastinen tyyli pelastaa kuitenkin tämän melko tasapaksun avioliiton metsästyksen.

Keskiössä ovat Dashwoodin nuoret ja kauniit neidot, Elinor ja Marianne. Toista hallitsee teoksen nimen mukaisesti järki ja toista taas tunne. Naiset joutuvat kuitenkin huomaamaan, ettei elämä – eikä varsinkaan rakkaus – kulje heidän tahtonsa mukaisesti, vaan kumpikin joutuu sekä järjen että tunteiden valtaan. Miehet kosivat ja naiset odottavat kosintaa, sillä avioliitto on ennen kaikkea taloudellinen kauppa. Jos siihen väliin saa hitusenkin rakkautta mukaan, ollaan onnellisia. 

Mitä tapahtuu, kun edulliset naimakaupat on vihdoin tehty? Jännitettä ei liene enää jäljellä, joten Daswoodin naiset saavat levätä avioliiton satamassaan ikuisesti lukijan jäädessä epätietoisuuteen. 

Austenin kirjat ovat oivaltavia kuvauksia sovinnaisuudesta. Tämä teos oli täynnä hersyviä hahmoja, joiden päivät kuluvat tylsistyttävässä joutenolossa, juoruilussa ja hurskastelussa. Porvaristo ei pääse helpolla hänen tekstissään, vaikka toki romanttiset juonenkäänteet ovat kuitenkin kaikista selvimmin esillä.

Tämän puolittain nihkeän ja takkuisen lukukokemuksen jätän kuitenkin mielelläni taakseni. Saahan klassikosta sanoa näin? Helmet-haasteeseen kirja osuu kohtaan #38, kirjassa mennään naimisiin. Kirja taitaa kuulua myös BBC:n 100 kirjaa ennen kuolemaa -haasteeseen (johon olen mielenkiintoni melkoisesti jo menettänyt).

Mieleen jäi: "On kyseenalaista, saako Marianne nyt miestä, jolla on suuremmat tulot kuin viisi tai kuusi sataa puntaa vuodessa, ja petun pahoin, ellet sinä pääse parempaan tulokseen."

Matka ajassa: 1800-luvun alku

Matka paikassa: Englannin maaseutu ja Lontoo

Kenelle suosittelen: Romanttisen rakkauskirjallisuuden klassikko sopii kaikille pukudraaman ystäville

Miten tielleni: Kirjastosta

tiistai 19. syyskuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit


"Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. Siinä kohden ei vihattu, surtiin vain, ja ymmärsin, että samalla lailla punikitkin omiansa murehtivat kuin valkoiset."

Anneli Kannon Lahtarit (2017) on rankka ja realistinen kuvaus Suomen ehkä synkimmästä historiallisesta aikakaudesta, kansan sisällissodasta. Sisällissodasta on kirjoitettu paljon, mutta tämä usean eri kertojan romaani on nimensä mukaisesti valkoisten näkökulmasta kirjoitettu tilitys sodan kauhuista. Ja millainen se onkaan! Siinä muonittajasta tulee arkuttaja ja kirkasotsaisesta maalaispojasta tulee murhamies. Aatteen ylevä palo vaihtuu silmittömään lahtaamiseen, jolta ei säästy juuri ketään. 

Tarina on hajanainen, vaikka jotkin kertojat kulkeavat läpi kirjan ja tulevat tutuiksi lukijalle. Vaihtuvat minäkertojat ovat kuin silminnäkijöitä ja aikalaisia – tämä lisää autenttisuuden tuntua. Tuollaista se lienee ollut kaikessa kauheudessaan. Kanto on tehnyt tarkkaa taustatyötä ja historiallisia lähteitä löytyy kirjan lopusta pitkä liuta. 

Kertojat ovat erilaisista taustoista: Saksassa koulutuksensa saaneita jääkäreitä, pienten pohjalaisten tilojen poikia, suojeluskuntalaisia, ruotsalaisia vapaaehtoisia, naisia ja miehiä – kaikki sotaan jollakin tavalla kohtalonsa kietoneita. Ehkä erikoisin kertoja on on suomenhevonen, vaikka vain kerran lyhyesti kertomuksessa vilahtaakin. Kertojat puhuvat eri murteita, mikä ei kuitenkaan haittaa kirjan kielen ymmärtämistä tai luettavuutta.

Naiset ovat kirjassa keskeisessä osassa. He ovat sotilaita, muonittajia, haavottuneiden ja kuolleiden huoltajia, morsiamia sekä vankeja. Heitä kohdellaan usein (pääsääntöisesti) huonosti, ja moni kokee kamalan lopun kaupunkitaisteluissa, vankileireillä ja metsissä ensin kärsittyään häväistystä, halveksuntaa ja raiskauksia. Sotaanosallistuva valkoinenkaan nainen ei säästy huoran maineelta, eikä arvostusta heidän työstään tipu. 

Kanto on kirjoittanut aiemmin punaisten naisten näkökulmasta teoksessaan Veriruusut (2008), joka alkoi kiinnostamaan ja taitaa mennä lukulistalle. Aikaa täytyy ottaa vähän näiden teosten lukemisen väliin. Lahtarit oli aika rankka kokemus, joten en taida heti kyetä lukemaan uutta samasta aikakaudesta kertovaa. 

Nyt on kovin puulla päähän lyöty olo tämän lukemisen jäljiltä. Menin vielä katsomaan Antti Tuurin kirjaan perustuvan elokuvan Ikitie, joka jatkaa samoista teemoista. Loistava elokuva, jota suosittelen kaikille.

Tuntuu uskomattomalta, että itsenäisen satavuotiaan Suomen historiaan sisältyy näin kamala vaihe, ja josta kovin pitkään kerrottiin vain voittajien tarina. HelMet-haasteeseen liitän tämän hienon ja vahvan kirjan kohtaan #8, Suomen historiasta kertova kirja.  

Mieleen jäi: "Emme puhu tästä koskaan. Tästä ei kukaan saa koskaan tietää mitään. – – En voi kenellekään kertoa, mitä meille on tapahtunut ja mitä olen tehnyt."

Matka ajassa: 1918

Matka paikassa: Pohjanmaalta Viipuriin, läpi Suomen.

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta 

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Timothy Snyder: Tyranniasta – 20 opetusta 1900-luvulta


"Totuuden jälkeinen aika on fasismia edeltävä aika." 

Timothy Snyderin lyhyt ja erittäin kantaaottava kirja Tyranniasta – 20 opetusta 1900-luvulta (2017) on pelottavaa, mutta samalla ravistelevaa luettavaa. Mitä opimme historiasta? Ajaako terrorismi meitä kohti fasismia ja tyranniaa? Luovummeko oikeuksistamme turvallisuuden nimessä? Heräämmekö historiattomuuden illuusiosta, "vaihtoehdottomuuden politiikasta", joka uskottelee meidän kulkevan vääjäämättä aina vain kohti liberaalia demokratiaa? Vai lankeammeko populistiseen "ikuisuuden politiikkaan", joka uskottelee ennen olleen paremmin? 

Pelottavaa, että Yalen historian professori kokee tarpeelliseksi kirjoittaa tällaisen Trumpin (ja Putinin) vastaisen pamfletin. Mihin uuteen aikakauteen olemmekaan siirtymässä – ja vielä tärkeämpää, mitä voimme sille tehdä? Se, mikä tapahtui viime vuosisadalla, on mahdollista tapahtua tänäänkin. Mikään ei suojele meitä, ellemme suojele itse itseämme tyranniasta. Instituutiot ja saavutetut vapaudet eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan niiden eteen pitää aktiivisesti toimia. Sen on historia osoittanut.


Kirja vetoaa lukijaansa ottamaan aktiivisen kansalaisen roolin ja toimimaan omantuntonsa mukaan. Kaikkien tekojen ei tarvitse olla suuria, sillä demokratiaa voi edistää jopa kielellisin valinnoin. Snyder kehottaa lukijaa suhtautumaan varauksellisesti tapaan, jolla sanoja aktivismi, ekstremismi, terrorismi, poikkeustila ja isänmaallisuus käytetään. 

Snyder kehottaa lukemaan kirjoja ja välttämään internetiä. Hän uskoo sen pitävän aivomme kirkkaina ja mahdollistavan suurten kokonaisuuksien hahmottamisen. Hän kehottaa laajentamaan omaa ystäväpiiriä ja hakeutumaan alueille, joilla ei tavallisesti ole tottunut toimimaan. Snyder kehottaa rohkeuteen, avoimmuuteen, kriittisyyteen ja erottautumiseen. Historia kohtelee lempeästi niitä, jotka tekevät sen itse.

Minusta kirja on raju vastarinnan ja aktivismin ele. Tarvitseeko maailma tällaisia kirjoja todella? Mieli tekisi sanoa, että ehkei aivan tässä mittakaavassa ainakaan Suomessa. Toisaalta päädyin kirjaa lukiessa sattumalta katsomaan presidenttiehdokas Laura Huhtasaaren eduskunnan kyselytunnin puheenvuoron, jossa hän ihailee Unkarin valtion toimia suhteessa maahanmuuttoon ja käyttää sanaa islamisaatio. Luultavasti Huhtasaari tulee niittämään muhkean sadon ääniä vaaleissa, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin.

Snyderin tapaan uskon nyt elävämme uuden maailmanjärjestyksen murrosvaiheessa. Globalisaatio luo haasteensa, ja siinä häviävät osapuolet ovat yhä tyytymättömämpiä. Kokonaiset kansakunnat ottavat hyppyjä tuntemattomaan brexit-ilmiöineen.

Minä jaan nyt blogissani hyväksi kokemaani, sillä Snyder neuvoo tähänkin. Tässä siis ovat Snyderin teesit: 

1. Älä tottele ennakkoon.
2. Puolusta instituutioita.
3. Varo yhden puolueen valtioita.
4. Kanna vastuusi maailmaa kohtaan.
5. Muista ammattietiikka.
6. Varo puolisotilaallisia ryhmiä.
7. Harkitse tarkkaan, jos sinun on kannettava asetta.
8. Erottaudu.
9. Kohtele kieltämme lempeästi.
10. Usko totuuteen.
11. Ota selvää.
12. Katso silmiin ja juttele.
13. Harjoita kehon politiikkaa.
14. Puolusta yksityiselämää.
15. Aja hyviä asioita.
16. Ota oppia muiden maiden vertaisryhmistä.
17. Kuulostele vaarallisia sanoja. 
18. Säilytä maltti kun tapahtuu mahdottomia.
19. Ole isänmaan ystävä.
20. Ole mahdollisimman rohkea.

Lukemisen arvoinen on myös Helsingin Sanomien kirja-arvostelu http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005289842.html

torstai 7. syyskuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas


Synkkien suomalaisten teosten putki jatkuu Kjell Westön uutuudella Rikinkeltainen taivas (2017). Tätä kirjaa on kiitelty ja nimetty "lukuromaaniksi" – mitä tuo tarkoittanee? Itsekin odotin tätä teosta, sillä Kjell Westö ei ole pettänyt vielä kertaakaan. Erityisesti Kangastus 38 ja Missä kuljimme kerran ovat upeaa kirjallisuutta. 

Vaan mikäköhän meni nyt vikaan? Suurista ennakko-odotuksista huolimatta tämän kirjan lukeminen osoittautui nihkeäksi lukukokemukseksi. Ei lähtenyt lentoon, ei. Taivas on toki rikinkeltainen ja Kjell Westön kerronta tutun sujuvaa, mutta henkilöt herättivät lähinnä vastenmielisyyttä, ja sivustakatsoja kertojaminä ärsytti vätysmäisyydellään. Välillä hän on rikkaan Stellan kanssa, välillä taas ei – sama kehä uudelleen ja uudelleen. 

Yhteisluokkaraja kertojaminän ja kartanonherrasuvun Rabellien välillä on ilmeinen, mutta minkäänlaista kapinaa sen rikkomiseksi ei teoksessa ole. Mikä tekee Rabelleista erityisen kiinnostavia? Eipä juuri mikään mielestäni. Kaikki päätyvät elämään itsekeskeisen ja melko tarkoituksettoman elämän, eikä mitään suurta tarinaa paljastu juontenkäänteiden takaa. Tämä lienee tarkoituskin: elämänmeno sukupolvesta toiseen täynnä valtasuhteita, rahanhimoa ja seksikiemuroita, vailla sen syvempää merkitystä. 

Pidän Kjell Westöä yhtenä parhaista kotimaisista kirjailijoista. Kerronta on uskottavaa ja hienoa – tässäkin kirjassa. Paljon ei välttämättä tapahdu, vaikka usein kokonainen ihmiselämä lipuu sivuilla ohi. Usein tapahtuma-aika on hänen kirjallisuudessaan kuitenkin niin kiinnostava – sisällissota tai talvisodan kynnys– ettei tapahtumien puute haittaa ollenkaan. Nyt kuitenkaan tapahtuma-aika ei tuo juuri jännitteitä, ja jouduin valitettavasti välillä havahtumaan tämän kirjan parissa siihen, että se oli jopa tylsää luettavaa paikoittain. Jätin sen kesken useampaan otteeseen. Sain vihdoin kirjan luettua, eikä Rabellien rasittavaa sukua tule ikävä. 


Helsinki on kuitenkin ihana tässäkin kirjassa, sillä Kjell tuntuu kynällään rakastavan kaupunkia. Tuttuja osoitteita ja katuja minulle. Helmet-haasteen kohta #27, kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. Helsinki – kamarasi kestää jopa Rabellit ja heidän hännystelevät ystävänsä! 


Mieleen jäi: Kirja tuntui loputtomalta, vaikka siinä on vain 459 sivua. 

Matka ajassa: 1960-luvulta nykypäivään

Matka paikassa: Helsinki ja maaseutu meren rannalla, lyhyesti Portugali ja Berliini

Kenelle suosittelen: Kjell Westö -faneille

Miten tielleni: Kirjastosta 

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


Olin aistivinani, että Selja Ahavan omakohtainen tarina miehensä katoamisesta ja muuttumisesta naiseksi on herättänyt lukijoissa voimakkaitakin mielipiteitä ja tunteita. Ei jättänyt Ennen kuin mieheni katoaa (2017) kylmäksi minuakaan, sillä Anhava kirjoittaa sydäntään auki repivästi ja raastaen. Kirja on naisen tarina – hänen näkökulmansa, kokemuksensa ja maailmansa:

" Tämä on minun tarinani,
nämä ovat minun sanani,
Intia on siellä,
minä kerron teille mikä tämä maailma on!"

Tarinalla on toinen puolensa: se olisi voinut olla onnellinen kertomus oman seksuaali-identiteetin löytämisestä, uudelleen syntymisestä, uskalluksesta ja voimaantumisesta. Sitä tämä kirja ei kuitenkaan ole, vaan se on luopumisen, surun, vihan ja kuoleman kirja. Tiedän, että tämä on aika voimakas tulkinta, mutta mielestäni kaiken tilan vie sydänverille haavoitettu nainen. Rakkaus ja parisuhde, jonka varaan hän on kaiken laskenut, murenevat miehen myötä täysin.

Nainen kaipaa hautajaisia, joihin hänellä ei kuitenkaan ole oikeutta. Kuka muka on kuollut? Ei kukaan, mutta miehestä on jäljellä enää pieniä sirpaleita. Mikään ei ehkä ollut koskaan, kuten hän luuli. Todennäköisesti ei ollut. Kuten kirjan rinnakkaisen tarinan Kolumbus sinnikkäästi luulee löytäneensä Intian, nainen ei halua hyväksyä tätä. Hän hautaa miehen vaatteet puutarhaan.

Minua kirja kosketti, vaikka samalla yksipuolisuudessaan myös ihmetytti ja vähän ärsyttikin. Kai tämänkin naisen tarina on arvokas ja kertomisen arvoinen, vaikkei se ollut helppo luettava. Olisin mieluummin lukenut miehen tarinan. Kolumbus kohtaukset jäävät mielestäni kuitenkin osittain irrallisiksi tarinassa, vaikka rinnastus näiden kahden tason välillä onkin oivaltava. Sen sijaan menetyksen kuvauksessa Anhava osuu niin kohdalle, että jokainen läheisen menettänyt tunnistaa naisen ristiriitaiset tunteet tutuiksi.

Helmet-haasteeseen olisin halunnut laittaa tämän kirjan kohtaan #25 (kirja, jossa kukaan ei kuole), mutta kirjahan oli pelkkää kuolemaa, varsinainen surupuku koko teos, joten ei tätä kirjaa siihen voi sijoittaa. Lisäksi Kolumbus-tarinassakin taitaa jokunen ihminen kuolla. On yllättävän harvassa teokset, joissa ei kuolla, olen tullut huomanneeksi. Sijoitan siis tämän kirjan kohtaan #49, vuoden 2017 uutuuskirja.

Mieleen jäi: Outo, surullinen tarina, josta en löydä sovintoa.

Matka ajassa: nykyaika ja 1400-luvun loppu

Matka paikassa: Amerikka ja Suomi

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta Best Seller -laina

tiistai 29. elokuuta 2017

Jussi Valtonen: Siipien kantamat


Jussi Valtonen taitaa kuulua lempikirjailijoihini kotimaisen kirjallisuuden parista. He eivät tiedä mitä tekevät tuntui jopa mestarilliselta teokselta, joten pelkäsin ja toisaalta odotin kovasti kirjailijan muiden kirjojen lukemista. 

Siipien kantamat (2007) on hieno, pieni – ainakin järkälemäiseen Finlandia-teokseen verrattuna – kirja, joka on herkkä ja koskettava. Valtonen osaa kirjoittaa ihmisenä olemisesta pienine yksityiskohtineen sellaisella syvyydellä ja realismilla, ettei voi kuin ihailla. Tämä kirja tuntuu sanovan, että rakastaminen on heittäytymistä ja uskaltamista. Samalla se on kuitenkin luopumista ja irtipäästämistä, joka tekee kovin kipeää – ja on silti ihmeen kaunista.


Kirja kertoo lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan Juhanin elämästä ja rakkaudesta nuoreen abiturienttityttöön Marianneen. Kaikki Juhanissa vastustaa rakastumista ja suhteeseen heittäytymistä: järki ja tunnekin tuomitsevat sen vääräksi. Juhanin elämässä on ollut paljon luopumista ja kuolemaa. Tragedia ajoi eroon vaimosta ja nyt myös koira kuolee. Mariannesta luopuminen on tyytymistä yksinäiseen elämään. Juhani on kaiken keskiössä kokijana, kun taas Marianne jää mielestäni melko kaukaiseksi muutamaa pientä kohtausta lukuun ottamatta, joissa avataan hänen elämänsä tragedioita.


Kirja on sävyltään yllättävän synkkä. Kirja kuvaa myös vakavaa sairastumista ja kuolemaan valmistautumista, ja vaikka kuvaus on kaunista, se ei ole helppoa luettavaa. Välillä jopa mietin, onko tämä nyt hieman turhankin "synkissä vesissä lillumista". Kirjasta puuttuu myös He eivät tiedä mitä tekevät -teoksen hienovarainen huumori keventämässä rankkoja aiheita. Se sisältää kuitenkin samanlaista yksinäisyyden kuvausta kuin myöhempi suurteos, ja luulenkin, että tämä on kirjailijan hieman hiljaisempi ja hajanaisempi alkusoitto sen seuraajalle. Lukemisen arvoinen tämäkin ehdottomasti. 


Helmet-haasteeseen tämä teos menee kohtaan #43, kirja, jonka lukemista olen suunnitellut jo pidempään. Onneksi sain vihdoin tartuttua tähän, sillä sen lukeminen tuntui palkitsevalta juuri nyt. Valtosen teksti palautti lukemisen iloa, sillä olen ollut jumissa Kjell Westön uutuuden kanssa. Siitä lisää myöhemmin. 



Mieleen jäi: Koiran kuoleman sydäntäsärkevä kuvaus. 

Matka ajassa: 2000-luku

Matka paikassa: Suomi

Kenelle suosittelen: Valtosen kerronta on hienoa, joten suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta sähköisenä äänikirjana

tiistai 15. elokuuta 2017

Margaret Atwood: Herran tarhurit (MaddAddam #2)


Aina joskus törmään kirjaan tai vielä paremmassa tapauksessa kirjasarjaan, joka on koukuttava ja nautittava. Tällaisten kirjojen välillä vain etsii uutta vastaavaa – ainakin minä olen tällainen lukija. Kiitos Margaret Atwoodille hänen MaddAddam-sarjastaan, joka on viiltävän terävää yhteiskuntakriittistä ekodystopiaa. 

Olin lähes häikäistynyt sarjan ensimmäisestä osasta Onyx ja Crake, niin yllättävän yksityiskohtainen maailma oli eteeni luotu. Sarjan seuraavassa melko itsenäisessä osassa, Herran tarhurit (2009, suomennos 2010) kertoo ihmiskunnan lähes sukupuuttoon ajaneen "vedettömän tulvan" eli viruspandemian edeltävästä ja jälkeisestä ajasta kuten ensimmäinenkin osa. Samoja henkilöitäkin on muutamia. Nyt päähuomion kuitenkin saavat ekologiset toisinajattelijat Herran tarhureiden lahkolaiset. Kun edellisessä osassa oltiin eliitin vartioiduissa "piireissä", nyt lukija pääsee herkullisesti kurkistamaan "rahvaalan" kansan hillittömään arkeen ja Herran tarhureiden yritykseen elää luontoa ja sen monimuotoisuutta kunnioittaen ympäristössä, joka on sen arvoja vastaan. 

Suomennos on loistava ja sisältää hassuja käännöksiä Atwoodin maailman käsittämättömyyksille, kuten napostipu (geenimanipuloitu kana, jolla ei ole aivoja), bioletti (lampaita, joiden turkki kasvaa kaikissa väreissä ihmisten hiuksia korvaamaan), verikuula (tositelevisiosarja, johon rikollisia lähetetään tappamaan toisiaan), lemmas (lampaan ja leijonan yhdistelmä), gemakko (sika, johon on lisätty ihmisen aivokuorta) ja Salaburger-ketju (pikaruokaketju, jossa asiakas ei tiedä, mitä lihaa hän syö!). Nämä pienet yksityiskohdat tekevät maailmasta uskottavan ja pelottavan todellisen.

En ihan päässyt lahkon viherhörhöilyyn sisälle, mutta kirjan naishenkilöt tuntuivat läheisemmiltä ja jotenkin helpommin pidettäviltä kuin edellisen osan miehet. Rosoisen taustan omaavat ja kovia kokevat Toby ja Ren ovat selviytyjiä, joiden tarinaa seurasin mielelläni. Toivottavasti tarina kulkee eteenpäin seuraavassa osassa myös heidän osaltaan. Jäämiehen kohtaloa joudun odottamaan vielä seuraavaan osaan, koska hän tulee Herran tarhureissa kuvioihin vasta viimeisillä sivuilla.

Mitään suurta kirjallisuutta ei tämä osa mielestäni ole, mutta erittäin viihdyttävää ja onnistunutta silti. Ensimmäisen osan lumoon se ei aivan yllä, mutta en antanut sen haitata. Nautin. 

Kirja meni ohi Helmet-haasteen, mutta menköön! 

Mieleen jäi: Herran tarhureiden virret ja saarnat, jotka aloittivat jokaisen jakson

Matka ajassa: Lähitulevaisuus

Matka paikassa: Jossakin Pohjois-Amerikassa

Kenelle suosittelen: Dystopian ystäville todella nautittava

Miten tielleni: Kirjastosta




lauantai 12. elokuuta 2017

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö


Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan?
Muuttumalla hiljalleen jokaiseksi.
Ei. Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.

Arundhati Royn uudessa odotetussa kirjassa Äärimmäisen onnen ministeriö (2017) ei ole juonta juuri ollenkaan. Se on irrallisten tarinoiden kudelma, joka pysyy kasassa juuri ja juuri. Sitä lukevan kannattaa unohtaa edellisen kirjan, kahdenkymmenen vuoden takaisen Joutavuuksien jumalan luomat ennakko-odotukset, sillä kirjailija tarjoaa lukijalle nyt aivan muuta. 

Äärimmäisen onnen ministeriö ei siis ole helppo kirja. Se vei minut välillä täysin mennessään, välillä taas meinasin jättää sen kesken. Sen aihe on myös kantaaottava ja raaka – Intian ihmisoikeusrikkomukset ja Kashmirin sota ovat keskiössä. Kirja on omistettu radikaalisti lohduttomille, mikä sai minut heti ihastumaan. Harvaa kirjaa on omistettu heille ja siksi se tuntui heti tärkeältä. Aryndhati Roy on aktivisti ja hänen äänensä on lähes raivoisa ja turhautunut köyhien, väärinkohdeltujen ja hiljaisten puolesta. Voiko tällaisesta kirjasta olla pitämättä?

Intia on minusta kaukana. Se on yksi niistä paikoista, joissa olen eniten kokenut "toiseutta". Intian todellisuus tuntui siellä matkatessani olevan niin kaukana oman maailmani todellisuudesta, että paikka tuntui lähes absurdilta. Kuitenkin tämä on kahden miljardin ihmisen koti ja juuri sellaiseen maailmaan he ovat syntyneet. Intiassa oli minusta kaikkea liikaa: värejä, ihmisiä, ääniä, hajuja, kosteutta – kuumuus sai lasit huuruun – ja kärpäsiä. Kaiken rasittavan ja länsimaisestä näkökulmasta pyörryttävän keskellä tämä toinen maailma on äärimmäisen kiehtova. Intia on niin täynnä elämää, että se ihan kuhisee. 

Arunthati Royn kirja ei pelkästään vienyt Intiaan, vaan se on kokemani Intia. Ei helppo, mutta kiehtova. Raaka ja silti kaunis. Absurdi ja kaikessa pimeydessään myös hellä ja täynnä huumoria. Tärkeintä eivät ole kirjan henkilöt ja heidän tarinansa (päähahmoina tarinassa transsukupuolinen Arjum ja Tilo sekä häntä rakastaneet kolme miestä), vaan miljoonien sorrettujen äänet. Henkilöt eivät tulleet minulle kovin läheiseksi, vaikka he välittävätkin tärkeää sanomaa. Fakta ja fiktio sekoittuvat, jopa niin että fiktio hieman kärsii tässä kirjassa. 

Arunthati Roy tavoittelee sorretuille ääntä ja ehkäpä maailma kuuntelee – jos vain jaksaa lukea kirjan loppuun. Helppoa se ei ole.

Kirjalla kuittaan Helmet-haasteen kohdan #33, kirja kertoo Intiasta. 

Mieleen jäi:"Jonakin päivänä Kashmir saa Intian tekemään samalla tavalla itsemurhan. Siinä vaiheessa te olette varmaan sokaisseet kuulapyssyillänne meidät kaikki, joka ikisen. Mutta teillä itsellänne on vielä silmät päässä, ja silloin näette, mitä olette meille tehneet."

Matka ajassa: 1990-luvulta nykyhetkeen

Matka paikassa: Intia, Delhi, Kashmir

Kenelle suosittelen:Vaikeaa kirjallisuutta, mutta kieli on kovin kaunista. Intiaan pääset myös todella.

Miten tielleni: Kirjastosta

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori


Ian McEwanin pieni ovela kirja Pähkinänkuori (2016, suomennos 2017) alkaa sanoilla "Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä." Vetävä alku, eikö vaan? Miltä kuulostaa kirja, joka kertoo Hamlet-tarinan trillerimuodossa nykyaikaan sijoitettuna vielä syntymättömän pojan silmin? Kohtu on käynyt jo ahtaaksi, mutta syntymään on vielä hetki aikaa, joten sikiö ei voi muuta kuin seurata äitinsä ja setänsä juonittelua runoilijaisänsä pään menoksi.

Kuulostaako omaperäiseltä ja jännittävältä – vai tekotaiteelliselta ja omituiselta enemminkin?

Minusta asetelmassa oli kaikki mahdollisuudet kirjalle, josta en pidä. Ihme kyllä se yllätti epäilevän mieleni: McEwan onnistuu tekemään tutusta tarinasta sähäkän kirjan.

Kohdun seinämien takaa tapahtumia seurailee ajaton viisas ihmisenalku. Alkoholia pelottavan usein litkivän äidin ruumiiseen sidottuna syntymätön lapsi pohtii ihmisenä oloa ja nyky-yhteiskunnan kipupisteitä – pakolaiskriisi, ilmastonmuutos ja köyhyys saavat osansa – kuin kuuluisa esikuvansa. Ollako vai eikö olla? Siinä ikuinen pulma. Toki kolmiodraama ja rikos vievät tarinaa eteenpäin mielenkiintoisesti.

Minusta tuntuu, että McEwan voisi kirjoittaa vaikka etanoista kuussa ja hän onnistuisi siinä. Hänen kirjoittamansa kieli on hienoa, jopa ehkä vähän ylimielistä leikittelyä, tekisi mieli arvostella.

Tuntuu, että lyhyet kirjat (tässä kirjassa on 200 sivua) eivät tällä hetkellä sytytä minua, kiittämätöntä lukijaa, aivan yhtä paljon kuin paksummat, vaikka ne olisivatkin hyviä. Novellit taas innostavat ihan eri tavalla jostain syystä. Niitä osaan arvostaa aivan eri tavalla. Paksujen järkäleiden – usein jopa turhauttavan paksujen opusten – lumo, mistä se johtuu? Jotenkin hieman latteaksi jäi siis tämä teos kaikessa kunniassaankin. En ehkä tule muistelemaan tätä tarinaa kovin pitkään.

Helmet-haasteeseen tämä teos tulee kohtaan #9, toisen taideteoksen inspiroima kirja. Helmet-haaste tuntuu vihdoin haastavalta, sillä tekisi mieli lukea jo kaikkea täysin vapaasti – ehkä niin teenkin. Kaiken kaikkiaan tämä on ollut epätavallisen hyvä lukuheinäkuu, kirjajumalat ovat siunanneet erinomaisilla teoksilla!

Mieleen jäi:Sikiö kertojana - tähän ei usein törmää! 

Matka ajassa: Nykyaika

Matka paikassa: Lontoo

Kenelle suosittelen:Kielitaituruutta arvostavalle (loistava suomennos myös!)

Miten tielleni: Kirjastosta tämäkin 

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Margaret Atwood: Oryx ja Crake (MaddAddam #1)


Margaret Atwood tuntuu olevan kaikkien huulilla yhtäkkiä. Feministinen dystopia Orjattaresi on löydetty uudelleen, ja päädyin minäkin sitä muistelemaan. Luin kirjan jo todella kauan sitten, mutta se jätti minuun "muistijäljen" – kuten puhutteleva kirja tekee joskus. En tiedä, miksen ole lukenut enempää Atwoodia, ennen kuin muutama päivä sitten nappasin kirjastosta mukaani toisen hänen dystopiansa, MaddAddam -sarjan ensimmäisen osan Oryx ja Crake (2003). 

Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen ja kertoo "Lumimiehestä" Jimmystä, joka on kenties ainoa eloonjäänyt suuren viruksen aiheuttaman epidemian jäljiltä. Hän elää trooppisessa ympäristöstä uuden ihmisrodun – olennot ovat geenimanipulaation tulosta – ympäröimänä. Kloonit ovat hyväntahtoisia, lapsenomaisia ja kauniita, mutta Lumimies ei saa heistä seuraa. 

Kirja kulkee kahdella aikatasolla: ennen ja jälkeen katastrofin. Ruttoa edeltänyt maailma on jo vuosikymmeniä ollut ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuden möyhentämä. Koulutettu eliitti asuu tarkoin vartioiduissa "piireissä", joissa he kehittävät pitkälle vietyä ja kontrolloimatonta geeniteknologiaa yhä kasvavaan (tai tehtyyn) tarpeeseen. Ravintoa on saatava, sairaudet voitettava ja nuorena on pysyttävä. Eliitti rahastaa mellakoivaa ja kuluttavaa rahvasta, joka asuu täysin holtittoman ostamisen ja myymisen sekä väkivallan keskellä "rahvaanmailla". Tätä yhteiskuntajärjestystä kontrolloidaan ja kapinoitsijat tapetaan. 

Jimmyn lisäksi tarinan keskeisiä hahmoja ovat hänen pelottavan älykäs ja kylmä ystävänsä, toinen piirin kasvatti Crake ja molempien miesten rakkauden kohde, lapsena seksiteollisuudelle myyty Oryx. Tarina avautuu pelottavasti vähitellen. Lumimies tietää syyn ja taustan ihmiskunnan tuhoutumiseen ja lukija jaksaa odottaa sitä aivan loppuun asti, sillä tarina on täynnä herkullisia ja kauheita yksityiskohtia. (Vain hienoinen, vähäpätöinen särö oli lukuisat maininnat DVD-elokuvista, sillä eihän niitä näin kehittyneessä tulevaisuudessa enää katsottaisi.)

Kirja on mestarillinen kuvaus ihmiskunnan irvokkaasta piirileikistä hyvän ja pahan kanssa. Itsekkyys, kehitys, taide, raha, tiede, himo, väkivalta ja viihde – siinä ihmistä eteenpäin repiviä voimia (kirjan kielellä peli Ruusujen ja Veren, historian positiivisten saavutusten ja negatiivisten tekojen, välillä). Ehkä rakkauskin pilkahtaa välillä esille. Kummalle puolelle ihminen lopulta kallistuu?

Atwoodin dystopia on parasta genressään (scifiä tämä minusta on, vaikka Atwood itse määrittelee sen spekulatiiviseksi fiktioksi). Luin kirjan yhdeltä istumalta, joten lukukokemuksena yksi parhaista ja viihdyttävimmistä tänä vuonna. Luen aivan varmasti sarjan kaksi muuta itsenäistä osaa myös, vaikken näitä kirjoja Helmet-haasteeseen saakaan enää mahdutettua. Suosittelen todella!



Mieleen jäi:Atwoodin luoma maailma on hyytävän todentuntuinen, jopa mahdollinen. Miten hyvin hän kirjoittaakaan!   

Matka ajassa: lähitulevaisuus

Matka paikassa: Pohjois-Amerikka

Kenelle suosittelen: Dystopioiden ystävä nauttii tästä aivan varmasti

Miten tielleni: Kirjastosta

torstai 27. heinäkuuta 2017

Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien - kootut runot 1972 - 2000


Luen liian vähän runoja, vaikka niitä rakastankin. Runot herättävät aina prosesseja, sillä ne puhuttelevat proosaa syvemmälle. Olen huomannut, että nautin erityisesti lyhyestä, niukasta ja napakasta ilmaisuvoimaisesta lyriikasta. Sellaista tarjoaa Eeva Kilven runous, joka on kaunista, oivaltavaa ja todella kirperän älykästä – jokaisella sanalla on paikkansa ja tarkoituksensa. Hän taitaakin olla yksi lempirunoilijoistani, erityisesti rakkausrunot ja naisen elämää osuvasti kuvaavat säkeet ovat hienoja.

Kokoelma Perhonen ylittää tien (2000) sisältää kuusi runoteosta; Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972),  Terveisin (1976), Ennen kuolemaa (1982), Animalia (1987), Kiitos eilisestä (1996) ja Viimeisiä runoja (1996–2000). Tällaisten jättikokoelmien ongelma on se, että ne pitäisi lukea hitaasti, pureskellen ja pitää välillä pitkiäkin taukoja lukukertojen välillä. Harvoja kirjoja haluaisin enää omistaa, mutta tämän kokoelman ottaisin mielelläni omaan kirjahyllyyni, jotta voisin siihen palata ja lukea vaikka vain yhden runon silloin tällöin. Nyt ongelmana oli – vaikka yritinkin itseäni hillitä – että luin kerralla Kilven runoja liikaa. Runoteokset ovat kovin erilaisia, ja ne olisivat ansainneet tulla luetuiksi erikseen. Nyt päädyin kuluttamaan runoutta, niin oudolta kuin se kuulostaakin. 

Kaikista teoksista nautin, mutta Ennen kuolemaa ja Animalia olivat vähiten nautittavia. Kuolema, luopuminen ja eläintensuojelu eivät nyt puhutelleet minua aivan niin syvältä kuin muut runot. Kilven runoissa on ihanaa luontokuvausta ja luonnon kunnioittamista: puut, perhoset, niityt ja käärmeetkin elävät kuin ihmiset. Tämä on kaunista luettavaa (jopa hengenheimolaiseksi koen runoilijan), mutta Animaliassa runot lähentelevät jo radikalismia, joka tuntuu vieraalta. Ylitse muiden taas nousee minulle kokoelman ensimmäinen Laulu rakkaudesta ja muita runoja.

Runoissa on paljon vanhuuteen liittyvää teemaa: luopuminen, menneen peilaaminen tähän hetkeen ja menetetyt rakkaat kulkevat säkeissä uudelleen ja uudelleen:

"Te kaikki joita minulla ei enää ole,
hyvää päivää.
Olen tullut kotiin
ja ensimmäiseksi näen
että te puututte.

Te olette luonani sillä tavoin,
ei-olemalla
ja sillä tavoin olemassa
ja läsnä,
tungokseen asti.
Täällä te olette kaikki.
Minä astun teidän joukkoonne,
kumarran kynnyksellä: 
Hyvää päivää!"


Runot ovat sielun ruokaa, uskallan väittää. Niiden lukeminen tekee hyvää aina, joten Helmet-haasteen kohta #4, kirja lisää hyvinvointiani, tulee täytytyksi. 

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Isaac Bashevis Singer: Isäni seurakunta


Nobel-palkitun Isaac Bashevis Singerin Isäni seurakunta (1966, suomennos 2002) avaa oven tai ainakin pienen kurkistusikkunan kiehtovaan maailmaan ja yhteisöön, jota ei enää ole. Singer kuvaa pienissä kertomuksissaan yksityiskohtaisesti viime vuosisadan alun Varsovan juutalaiskorttelin asukkaita, joiden juutalaisen tuomioistuimen, bet binin, rabbina kirjailijan isä toimi. Usko (ja uskonnollisuus) on vahvasti läsnä: hasidi-juutalaisyhteisön koko elämä pyörii uskonnollisen kalenterin juhlien, sääntöjen ja uskomusten ympärillä. Avioliittoja solmitaan ja puretaan, riitoja ratkaistaan ja maailmaa selitetään väitellen.

Novelleissa tapahtumia ja henkilöitä seurataan lapsen näkökulmasta: Singer kertoo perheestään, naapureistaan ja sukulaisistaan lapsen uteliaiden ja tarkkaavaisten silmien kautta. Elämä on vaikeuksia täynnä: on äärimmäistä köyhyyttä, pilkkukuumetta ja koleraa, ennenaikaisia kuolemia, nälkää ja kylmyyttä. Nykylukija joutuu ihmettelemään, näinkö lähellä on vielä nälkäkuolema Euroopan kaupungeissa. 

Juutalaisuus esitetään mielenkiintoisesti. Jos aineellisesti lapsuus on köyhää, henkisesti se esitetään hyvin rikkaana. Oppineisuus on kaikista suurin pääoma, jonka ihminen voi saada. Kaikesta kiistellään ja esitetään erilaisia tulkintoja. Usko ei ole yhden totuuden varmuus, vaan se tuntuu sisältävän Singerin sivuilla jatkuvaa epäilyä, lukuisia erilaisia teorioita ja ristiriitaisuuksia. Tässä juutalaisuus tuntuu eroavan kristinuskosta – epäily sallitaan ja uusien tulkintojen tekemiseen jopa rohkaistaan. Jumala ja maailmankaikkeus on mysteeri, jonka tutkimiseen kokonaisten sukupolvien miehet keskittyvät täyspäiväisesti, kun taas naiset hoitavat maallisen toimeentulon ja lapset. Singerin lapsuus on täynnä väittelyä ja sanan tutkimista. 

Yhteisö kokee murroksen jo kauan ennen lopullista tuhoutumista – johon Singer lyhyesti ja viiltävästi muutaman kerran kirjassa viittaa. Ikiaikainen juutalaisuus joutuu taipumaan uusien ideologioiden edessä, sillä kommunismi, paheksuttu jumalaton siionismi, liberalismi, psykologia, filosofia ja taide alkavat kiinnostaa lahjakasta juutalaista nuorisoa. Sukupolvien välille syntyy kuilu. Valistus on vihdoin saapunut myös Itä-Euroopan maaseudulle ja eristyksissä eläneisiin kaupunkigettojen juutalaisyhteisöihin. 

Kirjan sävy on iloinen ja positiivinen – täynnä elämää sen koko kirjossa. Ei ihme, että Singerille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto erityisesti hänen novellejaan ylistäen. En voi olla miettimättä, miten monta loistavaa "singeriä" natsit murhasivat. Singerin sivuilla he kuitenkin elävät edelleen.

Helmet-haasteeseen minä liitän tämän kohtaan #44, uskontoa käsittelevä kirja. Tämä kohta on aiheuttanut minulle pientä päänvaivaa, sillä siihen olisi ollut monta mielenkiintoista ehdokasta. Singer tekee tämän nyt kuitenkin äärettömän tyylikkäästi: Mitään varmaa ei ole, mutta ihmisellä on ikuinen kaipuu selittää maailmaa. Kuka on Jumala, ja mikä on ihminen yrityksessään päästä hänen lähelleen? 

Mieleen jäi:"Ei edes Mooses, suuri opettajamme, tuntenut Tooraa kokonaan. Jokaiselle kuuluu hänen sieluunsa sopiva ymmärrys, joka soveltuu hänen henkensä tasoon. Niin kauan kuin sielu on vankina ruumiin sisällä, se ei voi täysin oivaltaa yläpuolisia maailmoita...Mutta kaikki on oikein, kaikki on oikein."    

Matka ajassa: 1900-luvun alusta vuoteen 1918.

Matka paikassa: Puola

Kenelle suosittelen: Juutalaisuudesta ja eurooppalaisesta historiasta kiinnostuneille

Miten tielleni: Singeriltä olen lukenut aiemmin kaksi teosta, upean Orjan ja hieman puisevan Varjoja Hudsonin yllä. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa. Älykästä ja silti mutkatonta. Kirjastosta siis hain ja mielelläni luin.