tiistai 15. elokuuta 2017

Margaret Atwood: Herran tarhurit (MaddAddam #2)


Aina joskus törmään kirjaan tai vielä paremmassa tapauksessa kirjasarjaan, joka on koukuttava ja nautittava. Tällaisten kirjojen välillä vain etsii uutta vastaavaa – ainakin minä olen tällainen lukija. Kiitos Margaret Atwoodille hänen MaddAddam-sarjastaan, joka on viiltävän terävää yhteiskuntakriittistä ekodystopiaa. 

Olin lähes häikäistynyt sarjan ensimmäisestä osasta Onyx ja Crake, niin yllättävän yksityiskohtainen maailma oli eteeni luotu. Sarjan seuraavassa melko itsenäisessä osassa, Herran tarhurit (2009, suomennos 2010) kertoo ihmiskunnan lähes sukupuuttoon ajaneen "vedettömän tulvan" eli viruspandemian edeltävästä ja jälkeisestä ajasta kuten ensimmäinenkin osa. Samoja henkilöitäkin on muutamia. Nyt päähuomion kuitenkin saavat ekologiset toisinajattelijat Herran tarhureiden lahkolaiset. Kun edellisessä osassa oltiin eliitin vartioiduissa "piireissä", nyt lukija pääsee herkullisesti kurkistamaan "rahvaalan" kansan hillittömään arkeen ja Herran tarhureiden yritykseen elää luontoa ja sen monimuotoisuutta kunnioittaen ympäristössä, joka on sen arvoja vastaan. 

Suomennos on loistava ja sisältää hassuja käännöksiä Atwoodin maailman käsittämättömyyksille, kuten napostipu (geenimanipuloitu kana, jolla ei ole aivoja), bioletti (lampaita, joiden turkki kasvaa kaikissa väreissä ihmisten hiuksia korvaamaan), verikuula (tositelevisiosarja, johon rikollisia lähetetään tappamaan toisiaan), lemmas (lampaan ja leijonan yhdistelmä), gemakko (sika, johon on lisätty ihmisen aivokuorta) ja Salaburger-ketju (pikaruokaketju, jossa asiakas ei tiedä, mitä lihaa hän syö!). Nämä pienet yksityiskohdat tekevät maailmasta uskottavan ja pelottavan todellisen.

En ihan päässyt lahkon viherhörhöilyyn sisälle, mutta kirjan naishenkilöt tuntuivat läheisemmiltä ja jotenkin helpommin pidettäviltä kuin edellisen osan miehet. Rosoisen taustan omaavat ja kovia kokevat Toby ja Ren ovat selviytyjiä, joiden tarinaa seurasin mielelläni. Toivottavasti tarina kulkee eteenpäin seuraavassa osassa myös heidän osaltaan. Jäämiehen kohtaloa joudun odottamaan vielä seuraavaan osaan, koska hän tulee Herran tarhureissa kuvioihin vasta viimeisillä sivuilla.

Mitään suurta kirjallisuutta ei tämä osa mielestäni ole, mutta erittäin viihdyttävää ja onnistunutta silti. Ensimmäisen osan lumoon se ei aivan yllä, mutta en antanut sen haitata. Nautin. 

Kirja meni ohi Helmet-haasteen, mutta menköön! 

Mieleen jäi: Herran tarhureiden virret ja saarnat, jotka aloittivat jokaisen jakson

Matka ajassa: Lähitulevaisuus

Matka paikassa: Jossakin Pohjois-Amerikassa

Kenelle suosittelen: Dystopian ystäville todella nautittava

Miten tielleni: Kirjastosta




lauantai 12. elokuuta 2017

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö


Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan?
Muuttumalla hiljalleen jokaiseksi.
Ei. Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.

Arundhati Royn uudessa odotetussa kirjassa Äärimmäisen onnen ministeriö (2017) ei ole juonta juuri ollenkaan. Se on irrallisten tarinoiden kudelma, joka pysyy kasassa juuri ja juuri. Sitä lukevan kannattaa unohtaa edellisen kirjan, kahdenkymmenen vuoden takaisen Joutavuuksien jumalan luomat ennakko-odotukset, sillä kirjailija tarjoaa lukijalle nyt aivan muuta. 

Äärimmäisen onnen ministeriö ei siis ole helppo kirja. Se vei minut välillä täysin mennessään, välillä taas meinasin jättää sen kesken. Sen aihe on myös kantaaottava ja raaka – Intian ihmisoikeusrikkomukset ja Kashmirin sota ovat keskiössä. Kirja on omistettu radikaalisti lohduttomille, mikä sai minut heti ihastumaan. Harvaa kirjaa on omistettu heille ja siksi se tuntui heti tärkeältä. Aryndhati Roy on aktivisti ja hänen äänensä on lähes raivoisa ja turhautunut köyhien, väärinkohdeltujen ja hiljaisten puolesta. Voiko tällaisesta kirjasta olla pitämättä?

Intia on minusta kaukana. Se on yksi niistä paikoista, joissa olen eniten kokenut "toiseutta". Intian todellisuus tuntui siellä matkatessani olevan niin kaukana oman maailmani todellisuudesta, että paikka tuntui lähes absurdilta. Kuitenkin tämä on kahden miljardin ihmisen koti ja juuri sellaiseen maailmaan he ovat syntyneet. Intiassa oli minusta kaikkea liikaa: värejä, ihmisiä, ääniä, hajuja, kosteutta – kuumuus sai lasit huuruun – ja kärpäsiä. Kaiken rasittavan ja länsimaisestä näkökulmasta pyörryttävän keskellä tämä toinen maailma on äärimmäisen kiehtova. Intia on niin täynnä elämää, että se ihan kuhisee. 

Arunthati Royn kirja ei pelkästään vienyt Intiaan, vaan se on kokemani Intia. Ei helppo, mutta kiehtova. Raaka ja silti kaunis. Absurdi ja kaikessa pimeydessään myös hellä ja täynnä huumoria. Tärkeintä eivät ole kirjan henkilöt ja heidän tarinansa (päähahmoina tarinassa transsukupuolinen Arjum ja Tilo sekä häntä rakastaneet kolme miestä), vaan miljoonien sorrettujen äänet. Henkilöt eivät tulleet minulle kovin läheiseksi, vaikka he välittävätkin tärkeää sanomaa. Fakta ja fiktio sekoittuvat, jopa niin että fiktio hieman kärsii tässä kirjassa. 

Arunthati Roy tavoittelee sorretuille ääntä ja ehkäpä maailma kuuntelee – jos vain jaksaa lukea kirjan loppuun. Helppoa se ei ole.

Kirjalla kuittaan Helmet-haasteen kohdan #33, kirja kertoo Intiasta. 

Mieleen jäi:"Jonakin päivänä Kashmir saa Intian tekemään samalla tavalla itsemurhan. Siinä vaiheessa te olette varmaan sokaisseet kuulapyssyillänne meidät kaikki, joka ikisen. Mutta teillä itsellänne on vielä silmät päässä, ja silloin näette, mitä olette meille tehneet."

Matka ajassa: 1990-luvulta nykyhetkeen

Matka paikassa: Intia, Delhi, Kashmir

Kenelle suosittelen:Vaikeaa kirjallisuutta, mutta kieli on kovin kaunista. Intiaan pääset myös todella.

Miten tielleni: Kirjastosta

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori


Ian McEwanin pieni ovela kirja Pähkinänkuori (2016, suomennos 2017) alkaa sanoilla "Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä." Vetävä alku, eikö vaan? Miltä kuulostaa kirja, joka kertoo Hamlet-tarinan trillerimuodossa nykyaikaan sijoitettuna vielä syntymättömän pojan silmin? Kohtu on käynyt jo ahtaaksi, mutta syntymään on vielä hetki aikaa, joten sikiö ei voi muuta kuin seurata äitinsä ja setänsä juonittelua runoilijaisänsä pään menoksi.

Kuulostaako omaperäiseltä ja jännittävältä – vai tekotaiteelliselta ja omituiselta enemminkin?

Minusta asetelmassa oli kaikki mahdollisuudet kirjalle, josta en pidä. Ihme kyllä se yllätti epäilevän mieleni: McEwan onnistuu tekemään tutusta tarinasta sähäkän kirjan.

Kohdun seinämien takaa tapahtumia seurailee ajaton viisas ihmisenalku. Alkoholia pelottavan usein litkivän äidin ruumiiseen sidottuna syntymätön lapsi pohtii ihmisenä oloa ja nyky-yhteiskunnan kipupisteitä – pakolaiskriisi, ilmastonmuutos ja köyhyys saavat osansa – kuin kuuluisa esikuvansa. Ollako vai eikö olla? Siinä ikuinen pulma. Toki kolmiodraama ja rikos vievät tarinaa eteenpäin mielenkiintoisesti.

Minusta tuntuu, että McEwan voisi kirjoittaa vaikka etanoista kuussa ja hän onnistuisi siinä. Hänen kirjoittamansa kieli on hienoa, jopa ehkä vähän ylimielistä leikittelyä, tekisi mieli arvostella.

Tuntuu, että lyhyet kirjat (tässä kirjassa on 200 sivua) eivät tällä hetkellä sytytä minua, kiittämätöntä lukijaa, aivan yhtä paljon kuin paksummat, vaikka ne olisivatkin hyviä. Novellit taas innostavat ihan eri tavalla jostain syystä. Niitä osaan arvostaa aivan eri tavalla. Paksujen järkäleiden – usein jopa turhauttavan paksujen opusten – lumo, mistä se johtuu? Jotenkin hieman latteaksi jäi siis tämä teos kaikessa kunniassaankin. En ehkä tule muistelemaan tätä tarinaa kovin pitkään.

Helmet-haasteeseen tämä teos tulee kohtaan #9, toisen taideteoksen inspiroima kirja. Helmet-haaste tuntuu vihdoin haastavalta, sillä tekisi mieli lukea jo kaikkea täysin vapaasti – ehkä niin teenkin. Kaiken kaikkiaan tämä on ollut epätavallisen hyvä lukuheinäkuu, kirjajumalat ovat siunanneet erinomaisilla teoksilla!

Mieleen jäi:Sikiö kertojana - tähän ei usein törmää! 

Matka ajassa: Nykyaika

Matka paikassa: Lontoo

Kenelle suosittelen:Kielitaituruutta arvostavalle (loistava suomennos myös!)

Miten tielleni: Kirjastosta tämäkin 

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Margaret Atwood: Oryx ja Crake (MaddAddam #1)


Margaret Atwood tuntuu olevan kaikkien huulilla yhtäkkiä. Feministinen dystopia Orjattaresi on löydetty uudelleen, ja päädyin minäkin sitä muistelemaan. Luin kirjan jo todella kauan sitten, mutta se jätti minuun "muistijäljen" – kuten puhutteleva kirja tekee joskus. En tiedä, miksen ole lukenut enempää Atwoodia, ennen kuin muutama päivä sitten nappasin kirjastosta mukaani toisen hänen dystopiansa, MaddAddam -sarjan ensimmäisen osan Oryx ja Crake (2003). 

Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen ja kertoo "Lumimiehestä" Jimmystä, joka on kenties ainoa eloonjäänyt suuren viruksen aiheuttaman epidemian jäljiltä. Hän elää trooppisessa ympäristöstä uuden ihmisrodun – olennot ovat geenimanipulaation tulosta – ympäröimänä. Kloonit ovat hyväntahtoisia, lapsenomaisia ja kauniita, mutta Lumimies ei saa heistä seuraa. 

Kirja kulkee kahdella aikatasolla: ennen ja jälkeen katastrofin. Ruttoa edeltänyt maailma on jo vuosikymmeniä ollut ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuden möyhentämä. Koulutettu eliitti asuu tarkoin vartioiduissa "piireissä", joissa he kehittävät pitkälle vietyä ja kontrolloimatonta geeniteknologiaa yhä kasvavaan (tai tehtyyn) tarpeeseen. Ravintoa on saatava, sairaudet voitettava ja nuorena on pysyttävä. Eliitti rahastaa mellakoivaa ja kuluttavaa rahvasta, joka asuu täysin holtittoman ostamisen ja myymisen sekä väkivallan keskellä "rahvaanmailla". Tätä yhteiskuntajärjestystä kontrolloidaan ja kapinoitsijat tapetaan. 

Jimmyn lisäksi tarinan keskeisiä hahmoja ovat hänen pelottavan älykäs ja kylmä ystävänsä, toinen piirin kasvatti Crake ja molempien miesten rakkauden kohde, lapsena seksiteollisuudelle myyty Oryx. Tarina avautuu pelottavasti vähitellen. Lumimies tietää syyn ja taustan ihmiskunnan tuhoutumiseen ja lukija jaksaa odottaa sitä aivan loppuun asti, sillä tarina on täynnä herkullisia ja kauheita yksityiskohtia. (Vain hienoinen, vähäpätöinen särö oli lukuisat maininnat DVD-elokuvista, sillä eihän niitä näin kehittyneessä tulevaisuudessa enää katsottaisi.)

Kirja on mestarillinen kuvaus ihmiskunnan irvokkaasta piirileikistä hyvän ja pahan kanssa. Itsekkyys, kehitys, taide, raha, tiede, himo, väkivalta ja viihde – siinä ihmistä eteenpäin repiviä voimia (kirjan kielellä peli Ruusujen ja Veren, historian positiivisten saavutusten ja negatiivisten tekojen, välillä). Ehkä rakkauskin pilkahtaa välillä esille. Kummalle puolelle ihminen lopulta kallistuu?

Atwoodin dystopia on parasta genressään (scifiä tämä minusta on, vaikka Atwood itse määrittelee sen spekulatiiviseksi fiktioksi). Luin kirjan yhdeltä istumalta, joten lukukokemuksena yksi parhaista ja viihdyttävimmistä tänä vuonna. Luen aivan varmasti sarjan kaksi muuta itsenäistä osaa myös, vaikken näitä kirjoja Helmet-haasteeseen saakaan enää mahdutettua. Suosittelen todella!



Mieleen jäi:Atwoodin luoma maailma on hyytävän todentuntuinen, jopa mahdollinen. Miten hyvin hän kirjoittaakaan!   

Matka ajassa: lähitulevaisuus

Matka paikassa: Pohjois-Amerikka

Kenelle suosittelen: Dystopioiden ystävä nauttii tästä aivan varmasti

Miten tielleni: Kirjastosta

torstai 27. heinäkuuta 2017

Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien - kootut runot 1972 - 2000


Luen liian vähän runoja, vaikka niitä rakastankin. Runot herättävät aina prosesseja, sillä ne puhuttelevat proosaa syvemmälle. Olen huomannut, että nautin erityisesti lyhyestä, niukasta ja napakasta ilmaisuvoimaisesta lyriikasta. Sellaista tarjoaa Eeva Kilven runous, joka on kaunista, oivaltavaa ja todella kirperän älykästä – jokaisella sanalla on paikkansa ja tarkoituksensa. Hän taitaakin olla yksi lempirunoilijoistani, erityisesti rakkausrunot ja naisen elämää osuvasti kuvaavat säkeet ovat hienoja.

Kokoelma Perhonen ylittää tien (2000) sisältää kuusi runoteosta; Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972),  Terveisin (1976), Ennen kuolemaa (1982), Animalia (1987), Kiitos eilisestä (1996) ja Viimeisiä runoja (1996–2000). Tällaisten jättikokoelmien ongelma on se, että ne pitäisi lukea hitaasti, pureskellen ja pitää välillä pitkiäkin taukoja lukukertojen välillä. Harvoja kirjoja haluaisin enää omistaa, mutta tämän kokoelman ottaisin mielelläni omaan kirjahyllyyni, jotta voisin siihen palata ja lukea vaikka vain yhden runon silloin tällöin. Nyt ongelmana oli – vaikka yritinkin itseäni hillitä – että luin kerralla Kilven runoja liikaa. Runoteokset ovat kovin erilaisia, ja ne olisivat ansainneet tulla luetuiksi erikseen. Nyt päädyin kuluttamaan runoutta, niin oudolta kuin se kuulostaakin. 

Kaikista teoksista nautin, mutta Ennen kuolemaa ja Animalia olivat vähiten nautittavia. Kuolema, luopuminen ja eläintensuojelu eivät nyt puhutelleet minua aivan niin syvältä kuin muut runot. Kilven runoissa on ihanaa luontokuvausta ja luonnon kunnioittamista: puut, perhoset, niityt ja käärmeetkin elävät kuin ihmiset. Tämä on kaunista luettavaa (jopa hengenheimolaiseksi koen runoilijan), mutta Animaliassa runot lähentelevät jo radikalismia, joka tuntuu vieraalta. Ylitse muiden taas nousee minulle kokoelman ensimmäinen Laulu rakkaudesta ja muita runoja.

Runoissa on paljon vanhuuteen liittyvää teemaa: luopuminen, menneen peilaaminen tähän hetkeen ja menetetyt rakkaat kulkevat säkeissä uudelleen ja uudelleen:

"Te kaikki joita minulla ei enää ole,
hyvää päivää.
Olen tullut kotiin
ja ensimmäiseksi näen
että te puututte.

Te olette luonani sillä tavoin,
ei-olemalla
ja sillä tavoin olemassa
ja läsnä,
tungokseen asti.
Täällä te olette kaikki.
Minä astun teidän joukkoonne,
kumarran kynnyksellä: 
Hyvää päivää!"


Runot ovat sielun ruokaa, uskallan väittää. Niiden lukeminen tekee hyvää aina, joten Helmet-haasteen kohta #4, kirja lisää hyvinvointiani, tulee täytytyksi. 

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Isaac Bashevis Singer: Isäni seurakunta


Nobel-palkitun Isaac Bashevis Singerin Isäni seurakunta (1966, suomennos 2002) avaa oven tai ainakin pienen kurkistusikkunan kiehtovaan maailmaan ja yhteisöön, jota ei enää ole. Singer kuvaa pienissä kertomuksissaan yksityiskohtaisesti viime vuosisadan alun Varsovan juutalaiskorttelin asukkaita, joiden juutalaisen tuomioistuimen, bet binin, rabbina kirjailijan isä toimi. Usko (ja uskonnollisuus) on vahvasti läsnä: hasidi-juutalaisyhteisön koko elämä pyörii uskonnollisen kalenterin juhlien, sääntöjen ja uskomusten ympärillä. Avioliittoja solmitaan ja puretaan, riitoja ratkaistaan ja maailmaa selitetään väitellen.

Novelleissa tapahtumia ja henkilöitä seurataan lapsen näkökulmasta: Singer kertoo perheestään, naapureistaan ja sukulaisistaan lapsen uteliaiden ja tarkkaavaisten silmien kautta. Elämä on vaikeuksia täynnä: on äärimmäistä köyhyyttä, pilkkukuumetta ja koleraa, ennenaikaisia kuolemia, nälkää ja kylmyyttä. Nykylukija joutuu ihmettelemään, näinkö lähellä on vielä nälkäkuolema Euroopan kaupungeissa. 

Juutalaisuus esitetään mielenkiintoisesti. Jos aineellisesti lapsuus on köyhää, henkisesti se esitetään hyvin rikkaana. Oppineisuus on kaikista suurin pääoma, jonka ihminen voi saada. Kaikesta kiistellään ja esitetään erilaisia tulkintoja. Usko ei ole yhden totuuden varmuus, vaan se tuntuu sisältävän Singerin sivuilla jatkuvaa epäilyä, lukuisia erilaisia teorioita ja ristiriitaisuuksia. Tässä juutalaisuus tuntuu eroavan kristinuskosta – epäily sallitaan ja uusien tulkintojen tekemiseen jopa rohkaistaan. Jumala ja maailmankaikkeus on mysteeri, jonka tutkimiseen kokonaisten sukupolvien miehet keskittyvät täyspäiväisesti, kun taas naiset hoitavat maallisen toimeentulon ja lapset. Singerin lapsuus on täynnä väittelyä ja sanan tutkimista. 

Yhteisö kokee murroksen jo kauan ennen lopullista tuhoutumista – johon Singer lyhyesti ja viiltävästi muutaman kerran kirjassa viittaa. Ikiaikainen juutalaisuus joutuu taipumaan uusien ideologioiden edessä, sillä kommunismi, paheksuttu jumalaton siionismi, liberalismi, psykologia, filosofia ja taide alkavat kiinnostaa lahjakasta juutalaista nuorisoa. Sukupolvien välille syntyy kuilu. Valistus on vihdoin saapunut myös Itä-Euroopan maaseudulle ja eristyksissä eläneisiin kaupunkigettojen juutalaisyhteisöihin. 

Kirjan sävy on iloinen ja positiivinen – täynnä elämää sen koko kirjossa. Ei ihme, että Singerille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto erityisesti hänen novellejaan ylistäen. En voi olla miettimättä, miten monta loistavaa "singeriä" natsit murhasivat. Singerin sivuilla he kuitenkin elävät edelleen.

Helmet-haasteeseen minä liitän tämän kohtaan #44, uskontoa käsittelevä kirja. Tämä kohta on aiheuttanut minulle pientä päänvaivaa, sillä siihen olisi ollut monta mielenkiintoista ehdokasta. Singer tekee tämän nyt kuitenkin äärettömän tyylikkäästi: Mitään varmaa ei ole, mutta ihmisellä on ikuinen kaipuu selittää maailmaa. Kuka on Jumala, ja mikä on ihminen yrityksessään päästä hänen lähelleen? 

Mieleen jäi:"Ei edes Mooses, suuri opettajamme, tuntenut Tooraa kokonaan. Jokaiselle kuuluu hänen sieluunsa sopiva ymmärrys, joka soveltuu hänen henkensä tasoon. Niin kauan kuin sielu on vankina ruumiin sisällä, se ei voi täysin oivaltaa yläpuolisia maailmoita...Mutta kaikki on oikein, kaikki on oikein."    

Matka ajassa: 1900-luvun alusta vuoteen 1918.

Matka paikassa: Puola

Kenelle suosittelen: Juutalaisuudesta ja eurooppalaisesta historiasta kiinnostuneille

Miten tielleni: Singeriltä olen lukenut aiemmin kaksi teosta, upean Orjan ja hieman puisevan Varjoja Hudsonin yllä. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa. Älykästä ja silti mutkatonta. Kirjastosta siis hain ja mielelläni luin. 


torstai 20. heinäkuuta 2017

Kate Atkinson: Hävityksen jumala




Kate Atkinson vei minut pitoihin – aina loistokkaista alkuruuista runsaisiin, loputtomilta tuntuviin, jälkiruokiin asti. Kerronta on rönsyilevää, leikkisää ja koskettavaa, kuten täydellisessä kirjassa kuuluukin. 

Hävityksen jumala (2015, suomennos 2016) kertoo englantilaisessa maalaisidyllissä kasvaneen Teddyn tarinan  toisen maailmansodan aikaisena lentäjänä. Hän näkee ilmasta pommittamansa Saksan tuhon kaukaa ilmasta. Tuhoa kylvävien lentäjien kohtalo on myös kova: oli todennäköisempää kuolla, kuin saavuttaa sodanjälkeinen elämä. Teddy ei kyseenalaista työtään, mutta selvää on, että ihmiskunnan syntiinlankeemus on sota, ja ihmisen rooli on siinä olla hävityksen jumala (vai hänen palvelijansa?). 


Kirja ei ole omistettu täysin sodalle, vaan ison osan sivuista saavat Teddyn lapset ja lastenlapset. Kirja kulkeekin rikotussa järjestyksessä sodaa edeltävältä ajalta aina pitkälti 2010-luvulle. Sodittiinko turhaan, sillä maailma ei muutu paremmaksi (tai ainakaan järkevämmäksi) sodan jälkeen. Kiperin hahmo on Teddyn hukassa oleva itsekeskeinen kirjailijatytär, Viola. Ihmiset eivät tunnu kasvavan aikuiseksi enää, sillä Viola on tarvitseva vielä kuusikymppisenäkin. Teddy sen sijaan on yksi miellyttävimmistä koskaan tapaamistani fiktiivisistä hahmoista.


Atkinsonin kirjoittamat hahmot piirtyvät niin selvinä ja teräväreunaisina, että he jäävät kummittelemaan lukijan mieleen. Kirja on sisarromaani aiemmin ilmestyneelle Elämä elämältä (2014), jonka päähenkilönä on Teddyn sisar Ursula. En ole vielä lukenut kirjaa, mutta nyt tapaamani hahmot ja loistokas kerronta vaativat niin tekemään. 


Teddy osaa lentää, vaikka tuo lentäminen kirjassa onkin usein pelottavaa ja hävittävää. Lentäminen on kuitenkin taito, joka olisi hieno oppia (jos uskaltaisi vaan). Helmet-haasteen kohta #29 siis suoritettu!


Viime aikoina olen tuntunut kehuvan jokaista lukemaani kirjaa, mutta minkäs teet: kaikki lukemani on toistaiseksi ollut hyvää ja yllättävän nautittavaa. Pitää nauttia niin kauan kuin tätä iloa kestää. Lukulistalla on nimittäin melko haastaviksi ennakolta tuomitsemiani klassikoita. Kiitos siis ruuasta, Kate Atkinson: se oli taivaallisen hyvää!



Mieleen jäi: Itsekeskeinen ja todella ärsyttävä (mutta silti helposti samaistuttava ja inhimillinen) Teddyn tytär Viola

Matka ajassa: 1920-luvulta vuoteen 2012

Matka paikassa: Iso-Britannia

Kenelle suosittelen: Kaikille


Miten tielleni: Kirjastosta 


sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Asko Sahlberg: Pilatus




Jäin koukkuun! Nyt tulee suuria sanoja, sillä uskallan väittää, että Asko Sahlbergin Pilatus (2016) on hienoin lukemani kotimainen historiallinen romaani sitten Waltarin teosten. Mahtavaa, että suomeksi kirjoitetataan näin hienosti juuri tässä, mielestäni vaikeassa genressä, jossa rima on valmiiksi asetettu todella korkealle.

En odottanut kirjalta mitään (korkeintaan pettymystä juuri lukemani John Williamsin Augustuksen jälkeen), enkä ole lukenut kirjailijalta mitään aiemmin. Alku ei lupaillut hyvää, sillä ensimmäinen luku oli nopeatempoinen ja hieman sekava, mutta jaksoin sen lukea, koska mieheni kehui kirjaa loistavaksi. Toisesta luvusta lähtien ei sitten tarvinutkaan kehuja enää, sillä kirja koukutti minut täysin.

Vieraileva "tähti" mieheni saa kunnian kirjoittaa jotain, koska hän löysi kirjan ensin. Helmet-haasteeseen kirja solahtaa loistavasti kohtaan #10 (kirjan kansi on mielestäni kaunis). Se on tyylikäs, kuuluisan Antonio Ciserin maalauksen Ecce Homo etukannessa kullattujen kirjainten kera. Kaunis ehdottomasti. Vielä kauniimpi on saman kirjailijan aiempi teos Herodes. Upea kirja, joka odottaa sekin lukijaansa. Mutta enemmittä puheitta kynä miehelleni:

Pontius Pilatus on henkilönä kaikille tuttu - tai ainakin pitäisi olla. Pilatuksen käsien pesu on jäänyt elämään niin kirjallisuuteen kuin arkikieleen, ja Pilatus on esimerkki henkilöstä, joka ei uskalla toimia kuten pitäisi. Olipa sitten uskonnollinen tai ei, niin yleissivistykseen kuuluu tietää Pilatuksen rooli kristinuskon synnyssä. 

On upeaa, että Asko Sahlberg on puhaltunut tämän Raamatun sivuilta tutun hahmon henkiin ja esittelee hänet lukijoille historiaan ja perimätietoon perustuen. Olen aina rakastunut Waltarin historiallisia romaaneja, ja Sahlberg, mestaria kunnioittaen ja hänen kynän jäljessään kulkien, on kirjoittanut upean kertomuksen miehestä, jonka tarina on nykylukijallekin ajankohtainen.

Valta. Intohimot. Pelko. Rakkaus. Vaikeus ja haluttomuus ymmärtää. Kotoilu. Itseensä käpertyminen. Paluu luontoon. Jeesus. Uskonto ja uskottumuus. Luottamus. Epätoivo. Itsensä hyväksyminen.

Pilatuksen elämä ja ajatukset ovat peili, josta lukija voi poimia ikuisia teemoja, pohtia niitä - tai sitten vain nauttia hienosta ja jännittävästä tarinasta, jonka miljöö ja henkilöt on rakennettu vaivaa säästämättä. Tällaistä lukee NIIIIIN mielellään, ja harmi, että kirja loppui niin nopeasti kesken. 

Onneksi Sahlbergilta löytyy tiiliskiven paksuinen Herodes, jota olen ahminut viime päivinä. Sekin on erinomainen opus. 

Mieleen jäi: Kahden maailman (juutalais-kristillinen vs. roomalainen) törmäys

Matka ajassa: Ajanlaskun alun molemmin puolin

Matka paikassa: Rooma, Germania, Juudea

Kenelle suosittelen: Kyllä suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta Best-seller -lainana


torstai 13. heinäkuuta 2017

Taistelu lukija(ssa)sta


Oman yksityisen lukumaratonini dilemma: käsissäni on kaksi todella hyvää, koukuttavaa kirjaa. Minä onneton menin aloittamaan kumpaakin (Jos nyt ihan vähän lukaisen ja tutustun!). Olen nyt kahden kirjan loukussa, enkä osaa päättää kumpaan keskittyisin. Aluksi koin piston sydämessä ja alkoi lievästi mietityttämään. Jo arpaakin heitin kehiin.

Päädyin nyt tässä onnellisessa pulmatilanteessa kuitenkin siihen, että annan kirjojen (Kate Atkinsonin Hävityksen jumala ja Asko Sahlbergin Pilatus) viedä. Luen niitä rinnakkain ja sen verran kerrallaan kuin tuntuu. Tiedän, että tämä on monen mielestä varmasti hulluutta, mutta lomalainen sanoo: "Antaa mennä tällä kertaa näin!"

P.S. Lukeminen on niin ihanaa!

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Han Kang: Vegetaristi


"Puu on selvästi hyvin vanha, varmasti ainakin neljäsataavuotias. Kauniina päivinä se levittää lukemattomat oksansa ja antaa valonsäteiden kullata lehtensä, ja silloin se tuntuu kertovan hänelle jotain. Tänä vetisenä ja ankeana päivänä se on vaitonainen ja pitää ajatuksensa omana tietonaan. Sen tyven vanha kuori on tumma kuin läpimärkä ilta, ja pienten oksien lehdet vavahtelevat hiljaa pisaroiden takoessa niitä. Äkkiä In-hye näkee hiljaisen puun sijasta sisarensa kasvot, jotka värisevät kuin aavemainen jälkikuva."


Eteläkorealaisen Han Kangin luettu, kehuttu ja palkittu Vegetaristi (2007, suomennos 2017) jätti minut hämmentyneelle mielelle. Sen kieli on kovin kaunista ja runollista. Siinä on symboliikkaa: luonto, kukat, puut, maa ja kasvit elävät. Symboliikkaa ja syvyyttä on niin paljon, etten oikein jaksanut lukiessani etsiä enempää tarkoituksia ja tulkintaa pintatasoa paljon syvemmälle – jo siinä riitti minulle, laiskalle kesälukijalle tällä kertaa. 

Lyhyt, novellinomainen kirja on jaettu kolmeen lukuun, joista jokaisessa on eri hänkertoja, eräänä päivänä vegetaristiksi ryhtyvän Yeong-Hyen mies, lanko ja sisar. Jokainen kertoja yrittää saada otetta yhä kauemmaksi lipuvasta Yeong-Hyenistä. Kaikkien elämä hajoaa ja Yeong-Hye lipuu saavuttamattomiin. Hän lopulta haluaa olla kasvinkaltainen, puu joka seisoo käsillään. 

Kirja kertoo kontrollin menettämisestä, psyyken hajoamisesta ja säännöistä poikkeamisesta. Korealainen kulttuuri näkyy tekstissä, ja erityisesti naisen asema ja häneen kohdistuvat odotukset tulevat esille melko ahdistavina. Kirja on myös kauneudestaan huolimatta rankka ja synkkä, ja siinä on naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja seksuaalista hyväksikäyttöä.  

Kirjassa ovat läsnä halu, seksuaalisuus ja valta. Miten ympäristö suhtautuu, kun joku päästää irti kontrollista ja lukemattomista säännöistä? Ihmisen yritys muuttua puuksi, joka edustanee kirjassa vapautta, maksaa mahdollisesti lopulta hänen henkensä. 

En voi sanoa nauttineeni tästä kirjasta, mutta todella mielenkiintoinen ja taitavasti tehty se on. Mielessä oli koko ajan, että tätä kirjaa luetaan juuri nyt paljon. On jotenkin tarve jakaa lukemaansa ja kysyä, mitä mieltä olit lukemastasi?

En ole ennen lukenut korealaista kirjallisuutta, ja siinäkin mielessä tämä oli erilainen lukukokemus. Helmet-haaste täydentyy tämän kirjan myötä kohdasta #40, kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä. 

Mieleen jäi: Ahdistavan avioliiton kuvaus ja kaunis luontoa kunnioittava kerronta

Matka ajassa: Nykyaika

Matka paikassa: Etelä-Korea

Kenelle suosittelen: Kyllä suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta Best-seller -lainana




sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

John Williams: Augustus


Miksi lukea keskinkertaisia kirjoja, kun tarjolla on hyvää ja jopa upeaa, loistokasta kirjallisuutta? John Williams teki sen jälleen minulle: tekisi mieli kumartaa kunnioituksesta ja ihailusta – järjestää triumfi 😉 – sillä niin hieno historiallinen teos Augustus (1971, suomennos 2017) on. Lukekaa, lukekaa! 

Augustus on enemmän kuin historiallinen romaani, vaikka hyvä sinäkin, sillä se jatkaa samoista teemoista kuin Stoner. Mitä on valta? Mitä on olla ihminen ja mitä jää jäljelle elämästä lopuksi? Vähäeleistä, älykästä, taitavaa ja kaunista – kertakaikkisen nautittavaa kirjallisuutta. Kehuinko riittävästi? En ole onneksi ainoa kehuja, vaan kirja on laajasti lukijoiden ylistämä ja sai ilmestyessään National Book Award -palkinnon. Mikä onni, että se on uudelleen löydetty ja suomennettu näin hienosti.

Augustus maalaa henkilökuvan Rooman keisari Augustuksesta, Gaius Octaviuksesta, joka perii vallan enoltaan Julius Ceasarilta. Aikalaisina myös Kleopatra, Antonius ja Augustuksen tytär Julia ovat tarinassa keskeisesti mukana. Lukija saa tietää Augustuksesta palapelin lailla pieniä väläyksiä eri henkilöiden päiväkirjamerkintöjen, kirjeiden ja asiakirjojen välityksellä. Aivan lopussa kirjailija päästää Augustuksen itsensä ääneen, mutta paljon henkilöstä jää silti arvoitukseksi. Pidin todella kirjan rakenteesta: kirjeromaani toimii ja on yllättävä. 

Tälle teokselle tekisi kunniaa kirjoittaa siitä samalla keveydellä ja kyvyllä kuin alkuperäinen teksti on kirjoitettu, mutta sehän olisi paljon pyydetty, joten annan Williamsin puhua Augustuksen suulla: 

"Kaikista rooleista, joita olen elämäni varrella joutunut esittämään, kiusallisin on ollut juuri tuo kuolevaisen jumalan rooli. Minä olen ihminen ja aivan yhtä hölmö ja heikko kuin useimmat ihmiset; jos minulla on ollut jokin etu muihin nähden, niin se, että olen tiennyt tämän totuuden itsestäni ja siten tiennyt muidenkin heikkoudet, enkä ole ikinä kuvitellut, että minusta itsestäni löytyisi voimaa ja  viisautta kuin olen löytänyt muista. Tämän ymmärtäminen oli yksi valtani avaintekijöistä."

Ja vielä:

"Kohtalonani oli muuttaa maailmaa, minä sanoin edellä. Kenties olisikin pitänyt sanoa, että maailma oli minun runoni, että otin tehtäväkseni järjestää sen osat kokonaisuudeksi ja alistaa tämän ryhmän tuolle ja koristaa se arvollee sopivilla kaunistuksilla. Ja silti, jos minä kerran olen sommitellut runon, se on runo, joka ei säily pitkään oman aikansa yli. "

Olen nyt lukenut nyt kaksi John Williamsin kirjaa ja rakastanut kaikkea hänen kirjoittamaansa, eli jäljelle jää enää mahdollisuus lukea yksi hänen kirjoittamansa lännenromaani Butcher's Crossing. Tämä ei aiheeltaan ehkä kiinnosta aivan yhtä paljon, mutta aion silti lukea sen, koska minun tulee Williamsin tekstiä ja ääntä ikävä. Helmet-haasteeseen liitän tämän kirjan kohtaan #28, olen lukenut vain yhden kirjailijan aikaisemman teoksen.


Mieleen jäi: Keisarin tyttären Julian päiväkirjamerkinnät vankisaarellaan. Mitä uhrauksia hän joutuikaan tekemään!

Matka ajassa: 45 eKr. - 55 jKr.

Matka paikassa: Rooman valtakunta

Kenelle suosittelen: Kaunista kirjallisuutta kaikille

Miten tielleni: Ostin kirjan lahjaksi miehelleni, eli omasta kirjahyllystä  





torstai 6. heinäkuuta 2017

Helmet-haaste, mitä sinulle kuuluu?

Luin lempikirjabloggarini Lukuisan mietteitä tämän vuoden Helmet-haasteesta ja päätin palata itsekin menneeseen hänen mallillaan. (Tuskin hän pahastuu, että hieman otan mallia!)

Helmet-haaste on osoittautunut mukavaksi ja helpoksi. Olen mukana ensimmäistä kertaa, ja yllättävän helpolta on haaste tuntunut. Kirjat ovat ikään kuin loksahtaneet kohdilleen ilman sen suurempaa säätämistä tai etsimistä. Nyt kyllä jäljellä olevat kohdat ovat jo vaikeampia, ja muutamia kohtia joudun kyllä todella miettimään. Kaikki ehdotukset ovat tervetulleita, eli vinkatkaa!


Tilanne tänään: 29/50 luettua kirjaa. Hyvällä vaudilla on jo kolmaskymmenes, joten uskon saavani haasteen suoritettua ehkä jopa hieman etuajassa. Toisaalta parempi olla nuolaisematta ennen kuin tipahtaa, mutta optimismilla mennään kuitenkin eteenpäin.

Eli mitäs tulinkaan lukeneeksi:

1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis (David Grossman: Sinne missä maa päättyy)
- Nimi on kaunis, kuten kirjakin. Luin tämän heti vuoden alkuun ja ihastuin hirvittävästi. Näin jälkikäteen hieman etäisyyttä jo saaneena tuntuu, että teos olisi tarvinnut ehkä hieman editointia ja rönsyjen katkaisuja, mutta hieno teos ehdottomasti. Grossmania tekee mieli lukea enemmän.

2. Kirjablogissa kehuttu kirja (The Sunlight Pilgrims)
- Jotenkin unenomainen dystopia lähitulevaisuudesta. Pidin!

3. Suomalainen klassikkokirja
X Melko vaikea. Haluaisin lukea jotakin oikein hyvää Suomi100 -juhlavuoden kunniaksi.Tähän olen miettinyt ja pohtinut pääni puhki eri vaihtoehtoja. Nyt ehkä Vartiaisen Hänen olivat linnut tai Volter Kilven Bathseba, mutta vinkkejä otan vastaan mielelläni!

4. Kirja lisää hyvinvointiasi
X Helppo.Tähän on tulossa runokokoelma. Ihania sanoja, jotka lisäävät todellakin hyvinvointiani. Luen muutaman runon hitaasti aina aamuisin ja iltaisin.

5. Kirjassa liikutaan luonnossa (Jon Krakauer: Into Thin Air)
- Tosielämän Everest-seikkailu, josta tiesin paljon jo entuudestaan. Yllättävän vaikealla englannilla kirjoitettu.

6. Kirjassa on monta kertojaa (Mats Strandberg: Risteily)
- En suosittele tätä ruotsalaista kauhukirjaa kenellekään. Lattea tunnelma jäi ja sanoisin tämän olleen koko vuoden huonoin lukukokemus.

7. Salanimellä tai taiteilijanimellä kirjoitettu kirja (Elena Ferrante: Uuden nimen tarina)
- Paljon luetun Napoli-sarjan toinen suomennettu osa. Jäin tähän osaan täysin koukkuun ja jo mietin pitäisikö minun lukea seuraava osa englanniksi vai odottaa suomennosta. Suosittelen!

8. Suomen historiasta kertova kirja
X Melko vaikea. Otan ehdotuksia vastaan mielelläni. Olen vähän miettinyt suomalaisesta äärioikeistosta kertovaa melko pitkää (yli 500 sivua!) tutkielmaa Suomalaiset fasistit - mustan sarastuksen airuet. Onkohan pitkän lukemisen arvoinen, vai joku muu teos?

9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja
X Melko vaikea. Olen loputtomassa varausjonossa McEwanin uutuuteen Pähkinänkuori. Onko joku lukenut?

10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis
X Tämä on helppo. Kotoa ja kirjastosta löytyy niin paljon kauniita kirjoja.

11. Jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja
X Vaikea. Ehkä yksi Putinin vihamiehen kirjoittama muistelma.

12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja (Heidi Köngäs: Hertta)
- Hieman lattea lukukokemus mielenkiintoisesta suomalaisesta poliitikosta Hertta Kuusistosta

13. Kirja "kertoo sinusta" (Yuval Harari: Homo Deus)
- Yuvalin Hararin kertojaääni on hieman ylimielinen kirjassa, mutta hieno (hyytävä) katsaus ihmiskunnan tulevaisuuteen kuitenkin. Mitään kovin henkilökohtaista tämä ei minusta paljasta, joten hieman kiersin helpomman kautta. 

14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella (Tim Butcher: Blood River)
- Loputon Kongo-joen tarina. Odotin enemmän, vaikka oli hienoa oppia Kongon historiasta. Pidän Afrikkaan sijoittuvista kirjoista.

15. Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen(Sandra Brown: Mean Streak)
- Viihteellä mentiin ja kovaa juostiin vuorilla.

16. Ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon voittanut kirja (Colson Whitehead: The Underground Railroad)
- Tämä oli hieno ja teos orjuudesta. Ehkä tähänastisista lukemistani kirjoista jännittävin ja elokuvallisin. Koska ilmestyy Hollywood-versio?

17. Kirjan kannessa on sinistä ja valkoista (Richard Bach: Lokki Joonatan)
- Klassikko tuli luettua, vaikka en oikein päässyt tämän kirjan sisään.

18. Kirjan nimessä on vähintään neljä sanaa (Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä he tekevät)
- Hieno järkäle, jonka kuuntelin äänikirjana hitaasti ja kuulemaani pohtien. Upea.

19. Yhdenpäivänromaani
X Vaikea. Tähän kohtaan kaipaan vinkkejä!

20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö (Kimmo Oksanen: Kasvonsa menettänyt mies)
- Yhdeltä istumalta luin Oksasen syvästi omakohtaisen kirjan, jossa sairaus muuttaa pysyvästi muutakin kuin kasvot.

21. Sankaritarina (Hans Fallada: Yksin Berliinissä)
- Upea, haastava ja vähän ristiriitainen tosielämän sankaritarina vastarinnasta Natsi-Saksassa. Olen ylpeä, että sain tähän kohtaan näin hienon kirjan luettua.

22. Kuvitettu kirja (Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira)
- Luin ääneen lapsilleni tämän ihanan absurdin kirjan. Kuvat upeita myös.

23. Käännöskirja (Alice Munro: Jupiterin kuut)
- Munron novellit olivat tämän lukuvuoden ehdottomia kohokohtia.

24. Kirjassa selvitetään rikos (Shari Lapena: The Couple Next Door)
- Kelpo jännäri.

25. Kirja, jossa kukaan ei kuole
X Vaikea. Olen toivonut, että tällainen kirja vain purjehtisi vastaan, mutta ei ole kohdalle tullut. Ehdotuksia ja vinkkejä kaipaan.  

26. Sukutarina (Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia)
- Luettava, vaan ei mestarillinen, perhetragedia

27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja
X Melko helppo. Jostain syystä nämä Suomeen liittyvät haastekohdat ovat jääneet viimeisiksi. Helsinkiin liittyvää kirjaa haen.

28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan
X Helppo. Luen parhaillaan John Williamsin upeaa Augustusta.

29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia
X Melko vaikea. Haluaisin osata lentää. Vinkkejä?

30. Kirjan nimessä on tunne
X Helppo. Omassa kirjahyllyssä odottaa klassikko Sadan vuoden yksinäisyys, jota pelkään jo valmiiksi sekavaksi. 

31. Fantasiakirja
X Melko helppo. Lasketaanko Ishiguron Haudattu jättiläinen fantasiaan?

32. Kirja on inspiroinut muuta taidetta (D.J.Salinger: Sieppari ruispellossa)
- Tuli luettua klassikko.

33. Kirja kertoo Intiasta
X Melko helppo. Omassa kirjahyllyssä useampi Rushdien kirja, joita olen aloittanut ja nopeasti kesken jättänyt.

34. Kirja kertoo ajasta, jota et ole elänyt (Mika Waltari: Johannes Angelos)
- Lukuhetkellä tuntui raskaalta, mutta nyt huomaan usein ajattelevani Konstantinopoliksen viimeisiä päiviä.

35. Kirjan nimessä on erisnimi (John Williams: Stoner)
- Upea. Williams taitaa olla yksi lempikirjailijoistani.

36. Elämäkerta tai muistelmateos (Katarina Baer: He olivat natseja)
- Toimittaja kirjoittaa yksityiskohtaisen ja tärkeän omien isovanhempiensa elämänkerran.

37. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta (Stephen King: Mersumies)
- Tämä kauhun mestarin dekkari oli pettymys. Taidan jättää dekkarit vähemmälle, koska petun niihin lähes aina.

38. Kirjassa mennään naimisiin
X Melko vaikea. Päädynkö lukemaan Jane Austinia?

39. Ikääntymisestä kertova kirja (Rutu Modan: The Property)
- Sarjakuva joka virkisti.

40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin sinä
X Melko helppo. Tähän olen ajatellut kehuttua Vegetaristia, joka on lukulistalla seuraavana. En malttaisi odottaa.

41. Kirjan kannessa on eläin (Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia)
- Todella hieno suomalainen kirja. Yksi tämän vuoden kohokohtia.

42. Esikoisteos (Yaa Gyasi: Homegoing)
- Hieno tämäkin esikoisteos, vaikka pidin kyllä The Underground railroadista enemmän. Jostain syystä nämä kaksi englanniksi lukemaani orjuudesta kertovaa kirjaa kulkevat parina mielessäni.

43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään
X Melko vaikea. Näitä on niin kovin monia, aika vaikea valita.

44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta
X Melko helppo. Vinkkejä otan kyllä tähänkin.

45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja (Mila Teräs: Jäljet)
- Kaunis, lyyrinen kirja.

46. Oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
X Melko vaikea. Pää lyö tyhjää. Ehdotuksia?

47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (Pierre Lemaitre: Iréne)
- Kamalan väkivaltainen jopa vastenmielinen kirja, vaikka hyvin kirjoitettu.

48. Kirja aiheesta, josta tiedät hyvin vähän (Ernest Hemingway: Vanhus ja meri)
- Klassikko tuli luettua ja nautittuakin – ihme kyllä.

49. Vuoden 2017 uutuuskirja
X Melko helppo. Lahtarit-uutuutta olen tähän suunnitellut, jos sen joskus käsiini saan.

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja
X Helppo. Tähän tulee Tsehovin novelleja, joita hitaasti luen.

Tässä pitkä katsaus menneeseen ja tulevaan. Vinkkejä otan todella mielelläni vastaan tälle hienolle lukumatkalle. Olen nauttinut haasteesta.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Hans Fallada: Yksin Berliinissä



Voiko kirjalle, jossa on myös melko tylsiä kohtia ja turhia rönsyjä antaa viisi tähteä? Ilmeisesti minä joudun nyt tekemään tällaisen oudon tähdityksen, sillä saksalaisen kirjailijan Hans Falladan sankaritarina Yksin Berliinissä (1946, suomennos 2015) on omassa luokassaan kaikesta huolimatta. Kirjan alku ja varsinkin loppu ovat huikeaa luettavaa – syvästi inhimillinen, raaka ja realistinen kuvaus ihmisistä, jotka uskalsivat riskeerata aivan kaiken ylivoimaisen vastustajan edessä. Yksinäinen vastarinta jättikoneistoa vastaan on turhaa, mutta silti he häviten kaiken pelastavat oman ihmisyytensä. 

Kirjan loppu kasvaa sellaisiin mittoihin, että henkeä haukkoen piti pitää hetken taukoa ja kysyä: mitä ihmettä minä luenkaan?

Kirja perustuu löyhästi tositapahtumiin, Gestapon teloittaman avioparin Elise ja Otto Hampelin tarinaan. Kirjan vaatimaton Quangelin työläispariskunta menettää poikansa länsirintamalla, ja tämä saa heidät kyseenalaistamaan Hitlerin ja natsijärjestelmän. He päättävät ryhtyä vähäiseen, mutta hengenvaaralliseen vastarintaan. 

Berliini on läsnä vahvasti ja Jablonskikadun asukkaat – natsimieliset ja heitä vastustavat – elävät arkea kirjan sivuilla. 1940-luvun ahdistava ilmapiiri ja natsi-ideologian mädättämä yhteiskunta välittyy hienosti. Ennen kuin yhteiskunta tuhoutuu lopullisesti, sen ihmiset ovat jo vähitelleet kuolleet sisäisesti, raaistuneet ja korruptoituneet, vaikka vielä nauttivatkin natsien heille tuomista eduista. Tällaista yksityiskohtaista arjen- ja ajankuvausta en muista lukeneeni, vaikka aikakauteen palaan yhä uudelleen – välillä haluamattakin. 

Kirjan toinen Gestaposta kertova osa ei oikein sytyttänyt minua. En innostunut poliisi-hamppari -kilpaleikistä tai ketkujen naisjutuista. Tämän osan olisi voinut kevyesti tiivistää. Toivottavasti moni lukija ei jätä kesken kirjaa, sillä loppua kohden kirja paranee huomattavasti.     
Fallada kirjoittaa vimmaisesti, melkein pelottavalla kiihkolla. Kirja syntyi nopeasti – ja se näkyy. Kirjailijan elämä oli yhtä räjähtävää ja rajatonta: kaksintaisteluksi naamioitu itsemurhayritys, kavalluksia, tuomioita, huumeriippuvuutta, mielisairaalaa, murhayritys ja loistavaa kirjoittamista.

Tämän pidempää tekstiä en saa nyt kirjasta aikaiseksi. Loma on vienyt mukanaan ja nettiyhteys ollut huono. Sain kirjan luettua jo muutama päivä sitten ja aloitin saman tien uuden, joten on jo hieman vaikea palata Berliiniin. Yleensä kirjoitan vähän kirjasta ennen kuin aloitan seuraavan. Tästä on tullut tapa. 

On hienoa sijoittaa juuri tämä kirja Helmet-haasteen kohtaan #21, sankaritarina. Sitä tämä todellakin on. 

Mieleen jäi: 

"Hän tajusi silmänräpäyksessä, että Otto oli tällä ensimmäisellä lauseellaan julistanut sodan täksi päiväksi ja ikuisiksi ajoiksi, ja hän ymmärsi myös hämärästi, mitä se merkitsi: siinä sodassa taistelivat toisella puolella he, kaksi köyhää, vähäpätöistä, merkityksetöntä työläistä, joiden suut voitaisiin yhden sanan takia tukkia lopullisesti, ja toisella puolella Führer, puolue, koko se hirvittävä, mahtava ja loistelias koneisto, niin ja sen takana neljä viidesosaa Saksan kansasta. Ja he kaksi yksin täällä, tässä pienessä huoneessa Jablonskikadulla." 

Matka ajassa: 1940 - 1943

Matka paikassa: Berliini, Natsi-Saksa

Kenelle suosittelen: Aikakaudesta kiinnostuneelle

Miten tielleni: Kaksi vuotta sitten hankittu pokkari, joka on jo kiertänyt useammalla ihmisellä ennen minua. Omaa kirjahyllyä pitää todella alkaa lukemaan!