maanantai 19. helmikuuta 2018

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918


Suomalaisten kohtaloita kansalaissodan ajalta:

Milja, Uusimaa:
-syntyy äärimmäiseen köyhyyteen ja menettää äitinsä jo varhain
-huutolaislapsena  ja piikana julmassa talonpoikaisperheessä
-vahvatahtoinen, yritti karata jo lapsena, mutta jäi kiinni 
ja joutui henkisen ja fyysisen hyväksikäytön uhriksi tämän takia
-ilmeisesti kodin perintönä omaksuttu kommunismi 
vie kansalaissodan alkuvaiheessa liittymään punakaartiin
-taistelee aktiivisesti Tampereella punaisten joukoissa, loukkaantuu kyynerpäähän, mutta toipuu.
-päätyy valkoisten erityisesti vihaamaksi tapettuaan vangin Tampereella

- Jää valkoisten vangiksi keskitysleirille, jossa näkee nälkää ja joutuu raiskatuksi toistuvasti. Saa sukupuolitaudin.
-Tuomitaan isänmaan vihollisena kuolemaan, mutta säästyy tuomiolta
-Vastoin todennäköisyyttä selviää hengissä leiriltä, mutta vangitaan uudelleen.
-Selviää jälleen ja aloittaa hitaan sopeutumiseen yhteiskuntaan. Ottaa kasvattilapsen.

Waltteri, saamelainen, Lappi
- syntyy vaatimattomiin oloihin
-huutolaislapseksi isänmaalliseen perheeseen
 ja julmista oloista huolimatta voittaa perheen suosion.
- ennen sotaa päätyy suojeluskuntalaiseksi
 ja vaikuttaa kylässä torppareiden aktiivisena häätäjänä
- sodassa etenee nopeasti valkoisten upseeriksi
-teloittaa punaisia, maine julmana
-haavoittuu Tampereen taistelussa, toipuu
-palattuaan kansalaissodan taisteluihin kaatuu vihollisen ammuttua häntä silmään

Vilho, Kainuu
-tausta vaatimaton, orpo
-perheen perintönä syvä uskovaisuus
-päätyy huutolaislapseksi kartanoon
-lupaavan alun jälkeen joutuu vaikeuksiin kartanossa 
ja herättää valkoisten epäluulon ja vihan
-uskovaisuutensa takia myös punaiset vieroksuvat, vaikka ottavat joukkoihinsa 
-pakenee taisteluita erämaamökkiin
-joutuu toisen karkurinaisen puukottamaksi ja kuolee pakomatkalla.


Nämä kolme (fiktiivistä) kohtaloa ovat minun, Mike Pohjolan ja arpapelin yhteisiä luomuksia. Mike Pohjolan romaani Sinä vuonna 1918 (2018) antaa lukijalle harvinaisen mahdollisuuden vuorovaikutukseen: Lukija saa määrätä henkilönsä tietyt reunaehdot, esimerkiksi asuinpaikan, nimen, onko kyseessä juutalainen, tataari, venäläinen, saamelainen vai ei mikään näistä. Hahmon alkulähtökohta on aina vaatimaton ja vaikea. Sen jälkeen hahmo on lukijan valintojen, kohtalon (arpanoppa) ja tiettyjen historiallisten tapahtumien ja realiteetin armoilla. 

Teksti on kirjoitettu sinämuodossa, joten kohtalot tulevat lähelle. Huomaa, että Mike Pohjola on harrastanut paljon roolipelaamista, sillä lukija päätyy nyt keskelle roolipeliä. Kohtalot ovat julmia ja realistisia, mutta joskus pientä toivoakin – jos kaikki osuu sattumalta kohdalleen – on, vaikka historiallinen aika on yksi Suomen verisemmistä. 

Mahdollisuuksia paksussa kirjassa on lukemattomia, ja minua tämä innosti lukemaan yhä uudelleen ja luomaan uusia hahmoja kohtaloineen. Entä jos hahmo olisikin jo lapsena valinnut paeta tai entä jos hän olisi tajunnut mielistellä kasvattajiaan enemmän? Luin eri versioita lähemmäs kymmenen. Kaksi hahmoistani selvisi, yksi kuoli nälkään ja tauteihin jo lapsena, loput kuolivat kansalaissodan taisteluissa tai siviiliuhreina. Kärsimystä, hyväksikäyttöä ja väkivaltaa riittää, joten mikään lasten lukemistoa tämä ei todellakaan ole pelillisestä rakenteesta huolimatta. 

Mike Pohjola on selvästi tutkinut kansalaissotaa ja sitä edeltävää aikaa, joten tapahtuma-ajan ja -paikan kuvaus on realistinen, mutta mitään kovin elävää historiallista kehystä ainakaan minun hahmoilleni ei tullut. Tarinat jäivät melko ohuiksi, koska vaihtoehtoja on niin monia, joten mikään kaunokirjallinen elämys Mike Pohjolan romaani ei ole. 

Mike Pohjola kuitenkin yrittää ja uskaltaa uutta, ja tämä ansaitsee kiitoksen. Hienoa, että joku tuo erilaisia kansalaissodan aikaisia suomalaisten kohtaloita esille. Nykylukija pääsee eläytymään hyvin konkreettisella tavalla köyhyyteen, eriarvoisuuteen ja sodan julmuuksiin. Mielenkiintoinen – ja totisesti erilainen – lukukokemus. Ehdottomasti kirja kannattaa kokea.

Helmet-haasteeseen tämä kirja menee kohtaan #44, kirja liittyy johonkin peliin, tässä tapauksessa roolipeliin. Melkein jo pelkäsin, että tämän kohdan kanssa tulisi vielä päänsärkyä, mutta nyt kirjan rakenne tarjosi yllättävän mieluisan haastekohdan toteutuksen. Kiitos, Mike!



Mieleen jäi: Elämä on toki valintojen ja kohtalon arpapelia. Vaihtoehdot olivat sata vuotta sitten paljon vähäisemmät.

Matka ajassa: 1900-luvun alusta vuoteen 1919.

Matka paikassa: Koko Suomi

Kenelle: Erilainen lukukokemus aikuisille

Miten tielleni: Kirjastosta

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Rosa Liksom: Everstinna


Nyt täytyy myöntää, että tuntuu kovin vaikealta kirjoittaa Rosa Liksomin Everstinnasta (2017) mitään. Koko ajan mielessä on, että tätä kirjaa on luettu ja siitä on kirjoitettu jo varsin tyhjentävästi todella paljon. Tavoistani poiketen luin blokkauksia ennen omaa lukemista, ja tuntuu että vain toistan  kehuja.  Pakko kuitenkin on liittyä niiden kuoroon: Everstinna on loistava kirja monella tasolla!

Everstinna on yhden yön läpi kestävä monologi, jossa päähenkilö kaivelee sisintään ja maalaa oman elämänkertansa kaikessa kauheudessaan. Everstinna tuntuu eläneen useamman elämän monessa eri roolissa: hän on ollut natsi, väkivaltaisen ja sadistisen everstimiehensä hyväksikäyttämä mutta yhteiskunnan arvostama vaimo, kirjailija-opettaja ja lopulta itsensä löytävä nainen.  Kirja on fiktiivinen esitys kirjailija Annikki Kariniemen elämästä (minulle tuntematon kirjailija). 

Kirjan punainen kansi on varoitus, sillä kirja on täynnä hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja ahdistusta. Everstinnan elämä ei todellakaan ole helppoa luettavaa, vaan sen seuraaminen on välillä jopa vastenmielistä. Avioliittohelvetti on kuvattu niin elävästi, etten muista sitten Maria Jotunin Huojuvan talon lukemisen törmänneeni vastaavaan ainakaan kotimaisessa kirjallisuudessa.  

Lisäksi syvään juurtunut natsi-ideologia sotien välisessä Suomessa on osa historiaa, joka on mielellään usein unohdettu. Meillä oli Suomessa ihan kotikutoisia natseja, ja saksalaisille aseveljille avattiin Lappi kyseenalaisine vankileireineen. 

Aiheet ovat siis rankkoja, mutta kieli jolla ne kerrotaan on nautinto. En ole murteella kerrotun kirjallisuuden suuri ystävä, mutta Liksomin mäenkieli on helposti ymmärrettävää upeaa luettavaa, jopa taiturimaista. Liksom pitäisi palkita jo pelkästään kielen takia, sillä niin rikkaasti taipuu suomen kieli. Lapin luonto ja sen kieli ovat yhtä, ja Liksom hallitsee sen täydellisesti.

Henkilöt ovat monitasoisia ja kehittyviä. Everstinna ei ole pelkästään hyvä tai paha: hän kertoo häpeilemättä ja usein katumatta kaiken, mutta selviytyy irti menneestä ja pystyy myös vaihtamaan ajatusmallejaan. Eversti taas on julma hahmo, joka tosin loppua kohden muuttuu kuitenkin säälittäväksi. 

Lukukokemuksena tämä melko lyhyt romaani on ravisteleva kokemus, joka pakotti minut hieman mukavuusalueeni ulkopuolellekin välillä. Ehdottomasti kuitenkin hyvä kokemus lopulta, ja väittäisinkin, että tässä on kotimaisen kirjallisuuden tämän hetken kärkeä.  Helmet-haasteeseen siis kohtaan #21, kirja ei ole mukavuusalueellani.

Mieleen jäi: Upea kieli ja kerronta

Matka ajassa: Kansalaissodan ajoista toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan

Matka paikassa: Lappi, Saksa, Helsinki, Puola

Kenelle: Kenelle vaan.

Miten tielleni: Oma kirjahylly, e-kirja



tiistai 6. helmikuuta 2018

Guy Delisle: Hostage


Ihastuin muutama kuukausi sitten Guy Delislen omaelämänkerrallisiin sarjakuviin maailman oudoimmista paikoista. Merkintöjä Jerusalemista ja Pjongjang ovat mahtavaa luettavaa: uteliaan, avoimen ja rehellisen kertojan tarkkanäköisiä kuvauksia ihmisen hulluudesta, sotaisuudesta ja vallanhimosta. Raskaita aiheita, mutta silti Delislen huumori saa nauramaan ääneen!

Delislen Hostage (ranskasta englanniksi 2017) pohjautuu ranskalaisen avustustyöntekijän, Christophe Andrén, kohtaloon, kun hänet vuonna 1997 kidnapataan ja kuljetetaan Tšetšeniaan. Jokainen ruutu vie lukijan seuraamaan tuskallista kaapatun epätietoisuutta, tylsistymistä ja pelkojakin. Suurimman osan ajastaan hän joutuu olemaan tyhjässä ikkunattomassa huoneessa kahlehdittuna patteriin. Aika matelee ja mielialat vaihtelevat, vaikka yllättävän rauhallisena ja rationaalisena kaapattu pysyykin.


Virikkeitä on siis vähän, ja tämän kokee myös sarjakuvan lukija. Suurin osa paksun sarjakuvaromaanin ruuduista on lähes identtisiä asetelmaltaan: mies käsiraudoilla kiinni patterissa ohuella patjalla maaten tai istuen. Jännitteitä tuovat hetkelliset muutokset tähän, kuten ruokailut, äänet, valot, ja jatkuva tuskallinen odotus, koska käsiraudat hetkeksi avataan, sillä käsi on on jo aivan puutunut eikä veri kierrä. 

Tunnelma on klaustrofobinen ja absurdi. Miksi tämä kaikki tapahtuu ja miten tämä kaikki tulee päättymään? Kaappaajat eivät anna vastauksia, eikä lukijalle anneta vihjeitä tulevasta. Päivät lipuvat samanlaisina tuskallisen pitkään, ja pahin ehtii jo käväistä mielessä. Askeettinen piirrosjälki ja sumea sävy tukevat kirjan epävarmaa tunnelmaa ja vangin surkeaa tilannetta. 

Loppua kohden kirjan vauhti kiihtyy kuitenkin varsinaiseksi jännitysnäytelmäksi. Yhtäkkiä pienetkin liikkeet alkavat jatkuvan odottelun jälkeen tuntua valtavilta harppauksilta. 

Hostage on varmaa laatua, vaikken pitänyt tästä sarjakuvasta yhtä paljon kuin edellisistä lukemistani matkakertomuksista. Sävy oli synkempi luonnollisesti, eikä jatkuva odottelu tuntunut kovin kiinnostavalta aina. Olen kuitenkin hyvin iloinen, että luin tämänkin. 

Helmet-haasteeseen tätä teosta ei pitänyt liittää ollenkaan, mutta huomasin miettiväni sarjakuvan tapahtumia vielä pitkään lukemisen jälkeenkin, joten päätin laittaa tämän tarinan kohtaan #33, selviytymistarina. Sitä tämä tarina todellakin on: miten kukaan voi säilyä järjissään tällaisesta koettelemuksesta? Hyytävää, että joku on joutunut kestämään tapahtumat tosielämässä. Lupaan, etten muita sarjakuvaromaaneja enää haasteeseen pistä, mutta menköön tämä, sillä suunnittelemallani lukulistalla on valtavia järkäleitä tulevien kuukausien iloksi. Pääsenpähän edes tässä kohdassa helpolla. 

Mieleen jäi: Kahlehdittuna ja suljetussa tilassa oleminen on kamalaa!

Matka ajassa: 1997

Matka paikassa: Tšetšenia

Kenelle: Delislen teoksia kannattaa lukea aina, jos sellaisen jostain käsiinsä saa.

Miten tielleni: Kirjastosta

perjantai 2. helmikuuta 2018

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha


Sallinette hieman laiskan vertauksen: Hilary Mantelin novellit ovat kuin kirpeitä karkkeja – niitä kaikista happamampia, jotka melkein polttavat suun, mutta joita himoitsee aina vaan lisää. Novellikokoelman Margaret Thatcherin salamurha (2014, suom. 2017) on kauheaa ja silti upeaa luettavaa, sillä aiheet ovat luotaantyöntäviä, mutta kerronta on tarkkanäköistä ja välillä yllättävän kaunista kieltä. 

Tiesin jo ennen lukemista novellien aiheiden olevan rankkoja; on salamurhaa, anoreksian kuvausta, lapsen ja aviopuolison kuolemaa, epämuodostumaa, sairautta ja pettämistä; mutta silti niiden rujous ja julmuus yllätti. Miten tästä kaikesta voi kirjoittaa niin kepeästi ja sarkastisesti? Olen löytävinäni jopa pientä huumoria jokaisesta. Luulen, että tämä kontrasti saattaa jopa suututtaa tai ärsyttää toisia. Itse pidin. Briteissä teos on jopa kohahduttanut.

Novellit ovat mielestäni vaihtuvista aiheista huolimatta samaa perhettä. Niillä on yhteinen pimeä sielu, ja tuntuukin että yhden loputtua seuraava tarina alkaa lähes samalla älykkäällä ja tarkkaavaisella kertojaäänellä. Yhteistä on myös novelleja yhdistävä sydän-motiivi, sillä useimmissa – vaiko jopa kaikissa? – sydän särkyy, lakkaa sykkimästä tai ainakin sitä särkee. Henkilöiden kädet hakeutuvat rintakehän päälle hieromaan jo vakavasti oireilevaa sydäntään useamman kerran. 

Hilary Mantelin palkitut historialliset teokset Susipalatsi ja Syytettyjen sali ovat menneet minulta ohi, vaikka nyt luulen, että niihin on pakko tarttua. Kieli (ja kiitos myös käännökselle) on nimittäin nautinto alusta loppuun asti. Mantel on ainoana naisena voittanut Man Booker -palkinnon kaksi kertaa.

Helmet-haasteeseen tämä teos menee kohtaan #25, novellikokoelma. 

Mieleen jäi: Huikea kieli

Matka ajassa: 1980-luvulta nykypäivään

Matka paikassa: Britteinsaaret, Saudi-Arabia

Kenelle: Voimakasta ja säälimätöntä ihmisen pimeiden puolien kuvausta kestävälle

Miten tielleni: Kirjastosta


sunnuntai 28. tammikuuta 2018

George R. R. Martin: Kuninkaiden koitos



Yksi on selvää: Game of Thrones -sarjan isällä, George Martinilla, on tarinankerronnan lahja, ja nyt tarkoitan sellaista vanhanaikaista peri-inhimillistä "kokoonnutaan nuotion ympärille tähtikirkkaan taivaan alle ja yksi alkaa kertoa tarinaa" -tyyppistä kerrontaa. Tämä kertoja ravistelisi jokaista kuulijaansa tarinalla niin, ettei kukaan pystyisi nukkumaan tuona yönä – todennäköisesti tarina jatkuisi aivan aamun kajoon asti joka tapauksessa.

Hieman pelästyin, kun sain kirjastosta käteeni järkälemäisen Tulen ja jään laulu -fantasiasarjan toisen osan, sillä Kuninkaiden koitos (1999, suom. 2004) tuntuu painavan kädessä ainakin kilon. Kun huomasin vielä, että lähes 800-sivuisen järkäleen teksti on painettu pienellä fontilla, alkoi minua mietityttämään, jaksaako tarina kantaa loistavan ensimmäisen osan jälkeen. Olin kuitenkin huolineni väärässä: tarina kantaa.

Kuninkaiden koitos on edellistä osaa hidastempoisempi ja synkempi, vaikka toki paljon tapahtuukin. Westerosin seitsemän kuningaskunnan valtakunta on hajonnut, ja raaka sisällissota valtaistuimen herruudesta on edessä. Ihmisen vallanhimo on niin suuri, ettei helpotusta ole tulossa. Välillä tapahtumat olivat jo niin väkivaltaisia, että lukeminen kauhistutti. Minua on varoitettu, että seuraavat osat ovat vielä hurjempia ja synkempiä, joten saa nähdä, miten käy. 

Rakenne on tuttu, sillä jokainen luku kerrotaan jonkun henkilön näkökulmasta. Kirjan henkilöt, uudet ja vanhat, saavat lihaa luiden päälle kunnolla, sillä kirjassa juuri kukaan ei ole ainoastaan paha tai hyvä, ja myös kaikista vastenmielisimmätkin hahmot saavat ulottuvuuksia ja historiansa. Ensimmäisessä osassa Talvivaaran tytöt, Sansa ja Arya kyllästyttivät minua, mutta nyt kummankin kohtalon seuraaminen oli jännää. Ensimmäisen osan suosikkini lohikäärmeiden äiti, Daenerys taas on tässä osassa hieman syrjässä. 

Kuninkaiden koitos keskittyy mielestäni enemmän henkilöihin eikä juoneen, vaikka ennakolta toisin luulisi. Usein itse tapahtumat jäävät ikäänkuin lukujen väliin, ja niihin viitataan vain takaumina. Mielenkiinnolla odotan, miten seuraavissa osissa juoni kehittyy. 

Aion jatkaa Game of Thrones -pimennossani edelleen, koska kirjat ovat liian hyviä: George Martin kertokoon minulle tarinansa. Välillä pitää häntäkin vähän suitsia hitaammaksi, sillä minulle ainoa oikea tapa sulattaa tämä valtava tarina on lukea se hitaasti pätkissä. Kokonainen maailma historioineen ja taikoineen on liian hämmentävä hetkessä nautittavaksi. Aion viipyä tämän parissa pitkään!

Helmet-haaste on tänä vuonna erityisen fantasiamyönteinen: tämän kirjan pistän kohtaan #29, kirjassa on lohikäärme.  

Mieleen jäi: Kirjan eri henkilöiden yksinäisyys. He tuntuvat kaikki olevan yksin ja eksyksissä.

Matka ajassa: Keskiaikatyylinen tapahtuma-aika 

Matka paikassa: Westeros

Kenelle suosittelisin: Niille jotka jaksavat ja nauttivat pitkästä ja viipyvästä tarinasta

Miten teilleni: Kirjastosta

tiistai 23. tammikuuta 2018

Elena Ferrante: Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät



"Jokainen kertoo elämänsä niin kuin itse haluaa", Lila vastasi.


Oi, mikä kirja! Elena Ferranten Napoli-sarjan kolmas osa Ne jotka lähtevät ja ne jotka jäävät (suom. 2018) on ihmeellisen ihana kirja vaikeasta, lähes mahdottomasta, kuitenkin läpi elämän kestävästä naisten välisestä ystävyydestä. Miten paljon pystymme läheisiämme tuntemaan? Sillä jokainen kertoo vain sen version, minkä haluaa.

Kirjan alusta alkaen on selvää, että Elenan ja Lilan elämät ovat kulkeneet eri suuntiin – yhä kauemmas toisistaan sekä fyysisesti että henkisesti. Elenan aikuisuus näyttää valoisalta: hänellä on menestyvä ja sivistynyt kihlattu, lupaava kirjailijan ura ja mahdollisuus päästä kauas pois korttelista. Lila taas on eronnut yksinhuoltaja, joka joutuu työskentelemään kamalissa oloissa makkaratehtaalla. Poikkeuksellinen lahjakkuus on valumassa hukkaan. Elämä vie erilleen, mutta kuitenkin jokin pitää heidät kiinni toisissaan.

Päähenkilöt ja erityisesti kertojaminä Elena kasvaa upeasti sarjan aikana. Tämä osa on aikuisen naisen kertomaa tarinaa, ja kertoja tulee poikkeuksellisen läheiseksi. Avioliitto, parisuhde, naiseus, äitiys, ura – kaikki aikuisuuteen vaikuttavat tekijät ovat läsnä. Enää koulutus ei välttämättä pelasta naista, sillä läpi yhteiskuntaluokkien avioliitto ja äitiys asettavat naiselle elämän raamit. Suhteet miehiin ovat täynnä pettymyksiä. 1960- ja 1970-luvun alun radikalismi vaikuttaa Elenaan: työläisten ja naisten oikeudet nousevat aiheiksi, joiden puolesta marssitaan, kirjoitetaan ja taistellaan. Italiakin on murroksessa yhdessä koko maailman kanssa.

Lilan näemme vain Elenan silmin, ja ehkä siksi hän onkin niin kiehtova. Lila on raivostuttava, tasapainoton, raivoisa ja arvaamaton, mutta kuitenkin hän älykkyydessään kiehtoo miehet ja naiset pauloihinsa. Lila on poikkeuksellinen kaikessa, mitä hän tekee. Koko kirjan lukemisen ajan mietin, että hän on myös pahasti masentunut. Kaikkea kirja ei Lilasta kerro, sillä Elenakin kertojana tietää vain Lilan version tämän elämästä. Yhdessä vietettyä aikaa on yhä vähemmän, ja ystävyys jää sanojen varaan.

Ystävyys onkin tässä osassa entistä vaikeampaa, rakoilevampaa ja jopa lähenee vihaa välillä. Naisten välillä tuntuu olevan paljon olettamuksia, odotuksia ja jännitteitä, joita ei sanota ääneen, mutta jotka vaikuttavat kummankin elämään. Voi vain odottaa, miten sarjan viimeinen osa päättyy. Räjähtääkö kaikki?

Koin tämän osan kaikista läheisimpänä ja koukuttavimpana, vaikken ehkä uskalla tätä kuitenkaan arvottaa muuten suhteessa aiempiin kirjoihin. Upea se on joka tapauksessa. Syvällinen – vaikka viihdyttävä. Harvan kirjan suorastaan ahmii näin, ja liitänkin tämän kirjan suosikkeihini.

Helmet-haasteeseen kirjalla kuittaan kohdan #5, kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla olen syntynyt. Minä käväisin syntymäni jälkeen 1970-luvulla vain muutaman kuukauden, mutta sieltä sitä alkuun ponnistettiin, joten 70-luku suoritettu!


Mieleen jäi: Napolin kaupungin rakkaudellinen kuvaus.

Matka ajassa: 1960- ja 1970 -luvut

Matka paikassa: Italia, Napoli, Firenze

Kenelle: Lue, lue, lue! Naisille tämä on suunnattu, mutta ennakkoluuloista viis! Mies, tartu kirjaan!

Miten tielleni: E-kirjana omalla lukulaitteella

lauantai 13. tammikuuta 2018

Sebastian Barry: Days Without End




Päivät ovat loputtomat – ja maa on loputon, huikean kaunis sekä uskomattoman raaka Sebastian Barryn historiallisessa romaanissa Days Without End (2016). Se on kahden miehen rakkaustarina, erilainen western. 

En voinut lukiessani olla kysymättä, millaista on ollut ratsastaa läpi loppumattoman ja kesyttömän maan? Millaista on ollut yöpyä puuttomilla preerioilla ääretön määrä tähtiä loistaessa pään yllä? Millaista on ollut nähdä nälkää, tappaa ja taistella Amerikan sisällissodassa ja seurata kansanmurhaa nuoressa valtiossa, joka vielä etsi itseään? 

Kirjan päähenkilö on irlantilainen Thomas McNalty, joka pakenee suurta nälänhätää uudelle mantereelle. Lapsuuden perhe on kuollut Irlannissa nälkään, joten Thomas on maailmassa aivan yksin. Hän löytää ensin ystävän ja myöhemmin rakastetun komeasta John Colesta, jonka kanssa hän päätyy työskentelemään saluunoissa naisiksi pukeutuneina. Intiaanisodat ja suuri sisällissota vievät  miehet mennessään ja ajavat heidät kärsimään ja seuraamaan kärsimystä silmästä silmään. Rakkaus ja halu perustaa perhe uhmaa historian pyörteitä. Pariskunta päätyy ottamaan tyttärekseen pienen intiaanitytön. 

Päähenkilön seksuaalista suuntautumista ei korosteta, eikä ympäristö tunnu sitä kovin paheksuvan. Maa on nuori, naisia on niin vähän, että heteromiehetkin kääntyvät toisten miesten puoleen. Rakkaus kuvataan kauniisti ja kovin normaalina. 

Tunnelmaltaan kirja on erikoinen: Ajanlasku tuntuu olevan vasta aluillaan, koska maa on uusi– jopa neitseellinen –, sillä on helppo unohtaa, että ennen näitä päiviä sillä on jo ollut ikiaikaiset asukkaansa ja historiansa. Vanha työnnetään uuden alta pois sellaisella raakuudella, että sitä on välillä vaikea lukea, vaikka kertojaääni onkin pehmeä. 

En tiedä, miksi kirja kiehtoi minua valtavasti. Oma western-tietoisuuteni rajoittuu lähinnä elokuviin ja lapsena lukemaani Pieni talo preerialla -kirjasarjaan, joten teki mieli tutkia varsinkin Pohjois-Amerikan intiaanien kohtaloita, uudisasukkaita ja sisällissotaa enemmänkin. Luin tämän lyhyehkön kirjan loputtoman hitaasti nautiskellen sen kauniista kielestä ja maailmasta. 

En ole yksin ihastukseni kanssa, sillä romaani on useiden palkintojen ehdokas ja voittanut mm. Costa Book Awards 2016 -palkinnon. Irlantilainen kirjailija Sebastian Barry on minulle ennalta tuntematon, mutta saatan lukea häneltä enemmänkin. 

Helmet-haasteeseen liitän tämän unenomaisen kirjan kohtaan #27, kirjassa on samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Mieleen jäi:
“We have our store of days and we spend them like forgetful drunkards.” 

Matka ajassa: 1850 -1860 -luvut

Matka paikassa: Yhdysvallat, villi länsi

Kenelle: Kaunein kirja pitkään aikaan, joten suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta