perjantai 20. lokakuuta 2017

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli, Tulen ja jään laulu, osa 1





Talvi on tulossa! Olen valmaankin viimeinen ihminen, joka ei vielä kuukausi sitten tunnistanut tämän lausahduksen olevan Starkin pohjoisen suvun tunnussanan. Nyt sen tiedän, sillä sain juuri kuukauden kestäneen luku-urakan vihdoin valmiiksi. 

George Martinin järkälemäinen Valtaistuinpeli (1996, suom. 2003) aloittaa massiivisen Tulen ja jään laulun -fantasiasarjan. Ja millaisen maailman hän onkaan luonut! Synkkä ja uhkaava on Westerosin manner: Kesä on päättymässä, yliluonnollinen heräämässä, uhka nousemassa pohjoisen muurin takaa. Kaikista suurin on kuitenkin ihmisen loputon vallanhimo. Käynnissä on peli Seitsemän kuningaskunnan hallinnasta. Panoksena elämä ja kuolema. 

Kirjassa keskitytään seuraamaan tapahtumia eri kertojaäänillä kolmella rintamalla, kolmen suvun tapahtumia ja valtataisteluita. Starkin perhe on elänyt pohjoisessa karua, mutta melko rauhallista elämää jo vuosia. Eddard saa kuitenkin yllättäen kutsun tulla vanhan ystävänsä, kuningas Robert Baratheonin lähimmäksi neuvonantajaksi, Kouraksi. Elämä muuttuu pysyvästi ja perhe hajoaa eri puolille valtakuntaa. Kuningattaren vallanhimoinen Lancesterin suku pelaa ikävää peliä, joka vie rauhan. Toisaalla vanhan hallitsijasuvun viimeiset eloonjääneet jäsenet prinssi Viserys ja prinsessa Daenerys keräävät valtaa. Kolmas merkittävä tapahtumapaikka on pohjoisen muuri, jonne mustaksi vartijaritariksi lähetetään Eddard Starkin äpäräpoika Jon. Pohjoisesta on nousemassa vuosituhansia uinuneet pimeät voimat. Vuosia kestänyt kesä on loppumassa ja talvi ottaa pian vallan.   
Kuulun siihen vähemmistöön, jota ei ole Game of Thrones -filmatisointi juuri kiinnostanut. Mielikuva on ollut tummasävyisestä, väkivaltaisesta ja seksin kyllästämästä nörttisarjasta. Nyt täytyy ehkä ottaa vähän kovia ennakkoasenteita takaisin. Ymmärrän sarjan lumon, sillä juonenkäänteet ovat vetäviä ja kirjaa lukiessa syntyy voimakkaita kuvia mieleen. En taida haluta ainakaan vielä katsoa sarjaa, sillä oma kuvitukseni vetää varmasti HBO:lle vertoja. 

Pelkkää suurta juhlaa ei tämän kirjan lukeminen aina ollut. Siinä on myös suvantovaiheita ja loputon määrä eri henkilöitä, jotka eivät jaksaneet minua kiinnostaa. Kerronta ja kieli (vai suomennos?) tuntuvat välillä kovinkin keskinkertaisilta, mutta kyllä Martin on palkintonsa ansainnut, koska lukijana jäin kirjan vangiksi. Miten käy suosikkini Tyrianin ja Jon Nietoksen? Entä lohikäärmekuningatar Daeneryksen? Löytääkö Lansesterien vangiksi jäänyt Sansa vapauden ja onnen? Älkää kertoko. Haluan lukea itse.


Helmet-haasteeseen tämä järkäle menee kohtaan #31, fantasiakirja. Myönnettävä on: minä nautin fantasiakirjallisuuden, erityisesti tällaisen aikuisille suunnatusta "korkean fantasian" lukemisesta, vaikka sitä aika harvoin luen. Tässä osassa yliluonnollinen on vasta heräämässä, joten melko realistinen tämä kirjan maailma on.  

Mieleen jäi: Kirjan huikea loppu, joka velvoittaa lukemaan seuraavankin osan.


Matka ajassa: Keskiaikatyylinen tapahtuma-aika (kertokaa noviisille, mainitaanko ajanjaksoa tarkemmin?)

Matka paikassa: Westeros

Kenelle suosittelisin: Tämä lienee jo fantasiaklassikko

Miten teilleni: Kirjastosta





lauantai 14. lokakuuta 2017

Antti Holma: Kauheimmat runot


Antti Holman Kauheimmat runot (2015) on riemastuttavaa luettavaa. Runokokoelma rienaa, riepottelee ja rietastelee, mutta silti onnistuu välillä – hieman varkain – vähän koskettamaankin. Useat hieman helppoheikkimäiset alatyyliset letkautukset on helppo antaa anteeksi, koska Holmahan osaa kirjoittaa! 

Kauheimmat runot on kokoelma runoista, jotka eivät päässeet Kauneimmat runot -kokoelmiin. Kauneimpien runojen kanssa kuitenkin keskustellaan koko ajan, ja jo kansikin ensi näkemältä näyttää mitä herkimmältä runokokoelman tyypilliseltä kannelta. Tarkkasilmäinen huomaa kuitenkin erehtyneensä. 

Runoilijoita on neljä: Sirsi Sunnas, Reino Leino, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södermalm. Jokaisella on tyyli, jonka tunnistaa kuuluisien esikuviensa mukaiseksi. Pastissirunot toimivat ja naurattavat. 

Kauheat runot ovat myös kauniita, vaikka niissä kyllä on rosoisuutta. Erityisesti Edith Södermalmin runot säväyttävät. Entäpä nämä säkeet runosta Huoneeni:

Minä  itse olen huoneeni.
Tule ja mittaa kosteuteni,
vauriot ovat syvällä.
Sinun on vaikea hengittää.
En tiedä itketkö,
vai onko sinulla silmätulehdus.
Polta 
minut

Tällaista sisäilmaongelmaa
ei tuulettamalla ratkaista  

Helmet-haaste on maistunut puulta viime aikoina, sillä olisi tehnyt mieli lukea jo sen ohi (ja olen lukenutkin). Yksi hyvä puoli kuitenkin näissä haasteissa on: tulee luettua jotain mitä ei muuten lukisi. Näyttelijä Holman runoteos olisi ehkä jäänyt lukematta, ilman haasteen kohtaa #11, jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja. 

perjantai 6. lokakuuta 2017

Elisa Kaldveen kirjan Fiin tyttäret – Exsiccata julkistamistilaisuus



Minulla oli kunnia olla juhlistamassa Elisa Kaldveen esikoisteoksen Fiin tyttäret – Exsiccata (Marketiimi)julkkareissa sunnuntaina 1.10. 2017. Iloitsin iloitsevien kanssa! Kirjan kirjoittaminen, työn loppuun saattaminen ja sen saaminen kustannettavaksi on ihailtavaa. Onnea, Elisa!  

Elisa Kaldvee kertoi tilaisuudessa kirjoittamisen olleen vaivatonta. Hän oli pitänyt tarinaa sisällään vuosia, kunnes se vain lopulta syntyi lukijoiden iloksi kansien väliin. Kirjoittaminen on hänelle helppoa – hän osaa kirjoittaa.

Siltä todella tuntuu, sillä jo ensimmäinen sivu alkaa lupaavasti ja sanat tippuvat kuin kirjan kansikuvan helmet: 

Niissä huoneissa valo ja varjot leikkivät hippaa, niissä kaikuivat pienen tytön askeleet, ja isän askeleet. Äänet menneisyydestä kuiskivat kuten äidillä oli tapana, "Rakas Picabo, pikkuiseni Picabo" ja pikkusiskon nauru helähti kirkkaasti kuin rastaan laulu kuulaassa aamussa.





Fiin tyttäret kertoo sukupolvien tarinan, ja se on osa vielä suurempaa tarinaa, sillä kirjalle on luvassa jatkoa. Käsittääkseni siinä on myös piirteitä fantasiasta ja luonto on keskeisessä osassa. En ole siis vielä lukenut kirjaa, mutta olen hypistellyt ja käännellyt sitä jo useasti käsissäni viemättä sitä kirjahyllyyni. Haluan lukea kirjan. 

Kirjan synty on minusta kiehtovaa. Miten tarinan saa paperille? Onko se kirjailijasta irrallinen, itsenäinen, oman tahtonsa omaava yksilö, joka täytyy vain synnyttää? Vai muovautuuko se matkalla, ja lopulta lukija vasta tekee tekstin? Näinkö se menee? 

Elisa, sinä saavutit jotain, mistä monet vain haaveilevat. Upeaa. 



torstai 5. lokakuuta 2017

Asko Sahlberg: Amandan maailmat


Asko Sahlberg taitaa olla yksi tämän hetken lempikirjailijoistani, tai ainakin minun ja Amandan maailmat osuivat yhteen. Ehkä jopa ymmärsimme toisiamme. Amandan maailmat (2017) osui kiireiseen elämänvaiheeseen ja se lohdutti myös lyhyen sivumääränsä takia. Sen lukeminen tuntui helpolta ja kevyeltä paksujen yöpöydälleni majoittuneiden lukuisten tiiliskiviopusten rinnalla.  

Teoksen ehdoton vahvuus on luonnon kuvaus: pohjoinen syksy maalautuu eteen tuttuna, ja pudonneet lehdet painuvat märkään ruohikkoon päähenkilö, Amanda-vanhuksen, jalkojen alla. Syksy tulee kuin vanha vieras, mutta kuitenkin uusi ja pelottava on jo aivan Amandan puutarhan laitamilla. Elämä on pitkälti jo vaatimattomasti eletty ja takanapäin, mutta kuitenkin Amanda joutuu huomaamaan, että hänen perinjuurin tuntemansa maailma voi milloin vain hajota useiksi rinnakkaisiksi maailmoiksi.

Pieni, hiljainen romaani antaa äänen yhteiskunnassa usein syrjään jääville: vanhuksille, vammaisille ja maahanmuuttajille. Se ei kaunistele, mutta on silti syvästi humaani. Minä pidin – ja suosittelen.


Helmet-haasteeseen liitän teoksen kohtaan #50, kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Riittääkö suositukseksi se, että kirja on nostettu hyllylle esille? Otan omia vapauksia siis tähän, jos joku oikeaoppisempi haasteen seuraaja on eri mieltä. Kirja kuitenkin lopulta päätyi käsiini ystävän lainaamana. 

Mieleen jäi: Ehdottomasti syksyn kuvaus

Matka ajassa: Nykyaika

Matka paikassa: Olisiko tämä Ruotsissa?

Kenelle suosittelisin: Kaunista kieltä arvostavalle

Miten teilleni: Ystävältä lainassa




lauantai 30. syyskuuta 2017

Jane Austen: Järki ja tunteet


Kukkuloilla vaeltelee neitoja, joita herrasmiehet voivat tarvittaessa pelastella hevostensa selkään. Mies voi paljastua neidon tuskaksi huikentelevaiseksi, mutta ehkä jossain on sittenkin tuleva aviosiippa tuhannen punnan vuosituloineen. Mr. Darcyn veroista vävyehdokasta ei tästä tarinasta löydy, mutta Jane Austenin sarkastinen tyyli pelastaa kuitenkin tämän melko tasapaksun avioliiton metsästyksen.

Keskiössä ovat Dashwoodin nuoret ja kauniit neidot, Elinor ja Marianne. Toista hallitsee teoksen nimen mukaisesti järki ja toista taas tunne. Naiset joutuvat kuitenkin huomaamaan, ettei elämä – eikä varsinkaan rakkaus – kulje heidän tahtonsa mukaisesti, vaan kumpikin joutuu sekä järjen että tunteiden valtaan. Miehet kosivat ja naiset odottavat kosintaa, sillä avioliitto on ennen kaikkea taloudellinen kauppa. Jos siihen väliin saa hitusenkin rakkautta mukaan, ollaan onnellisia. 

Mitä tapahtuu, kun edulliset naimakaupat on vihdoin tehty? Jännitettä ei liene enää jäljellä, joten Daswoodin naiset saavat levätä avioliiton satamassaan ikuisesti lukijan jäädessä epätietoisuuteen. 

Austenin kirjat ovat oivaltavia kuvauksia sovinnaisuudesta. Tämä teos oli täynnä hersyviä hahmoja, joiden päivät kuluvat tylsistyttävässä joutenolossa, juoruilussa ja hurskastelussa. Porvaristo ei pääse helpolla hänen tekstissään, vaikka toki romanttiset juonenkäänteet ovat kuitenkin kaikista selvimmin esillä.

Tämän puolittain nihkeän ja takkuisen lukukokemuksen jätän kuitenkin mielelläni taakseni. Saahan klassikosta sanoa näin? Helmet-haasteeseen kirja osuu kohtaan #38, kirjassa mennään naimisiin. Kirja taitaa kuulua myös BBC:n 100 kirjaa ennen kuolemaa -haasteeseen (johon olen mielenkiintoni melkoisesti jo menettänyt).

Mieleen jäi: "On kyseenalaista, saako Marianne nyt miestä, jolla on suuremmat tulot kuin viisi tai kuusi sataa puntaa vuodessa, ja petun pahoin, ellet sinä pääse parempaan tulokseen."

Matka ajassa: 1800-luvun alku

Matka paikassa: Englannin maaseutu ja Lontoo

Kenelle suosittelen: Romanttisen rakkauskirjallisuuden klassikko sopii kaikille pukudraaman ystäville

Miten tielleni: Kirjastosta

tiistai 19. syyskuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit


"Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. Siinä kohden ei vihattu, surtiin vain, ja ymmärsin, että samalla lailla punikitkin omiansa murehtivat kuin valkoiset."

Anneli Kannon Lahtarit (2017) on rankka ja realistinen kuvaus Suomen ehkä synkimmästä historiallisesta aikakaudesta, kansan sisällissodasta. Sisällissodasta on kirjoitettu paljon, mutta tämä usean eri kertojan romaani on nimensä mukaisesti valkoisten näkökulmasta kirjoitettu tilitys sodan kauhuista. Ja millainen se onkaan! Siinä muonittajasta tulee arkuttaja ja kirkasotsaisesta maalaispojasta tulee murhamies. Aatteen ylevä palo vaihtuu silmittömään lahtaamiseen, jolta ei säästy juuri ketään. 

Tarina on hajanainen, vaikka jotkin kertojat kulkeavat läpi kirjan ja tulevat tutuiksi lukijalle. Vaihtuvat minäkertojat ovat kuin silminnäkijöitä ja aikalaisia – tämä lisää autenttisuuden tuntua. Tuollaista se lienee ollut kaikessa kauheudessaan. Kanto on tehnyt tarkkaa taustatyötä ja historiallisia lähteitä löytyy kirjan lopusta pitkä liuta. 

Kertojat ovat erilaisista taustoista: Saksassa koulutuksensa saaneita jääkäreitä, pienten pohjalaisten tilojen poikia, suojeluskuntalaisia, ruotsalaisia vapaaehtoisia, naisia ja miehiä – kaikki sotaan jollakin tavalla kohtalonsa kietoneita. Ehkä erikoisin kertoja on on suomenhevonen, vaikka vain kerran lyhyesti kertomuksessa vilahtaakin. Kertojat puhuvat eri murteita, mikä ei kuitenkaan haittaa kirjan kielen ymmärtämistä tai luettavuutta.

Naiset ovat kirjassa keskeisessä osassa. He ovat sotilaita, muonittajia, haavottuneiden ja kuolleiden huoltajia, morsiamia sekä vankeja. Heitä kohdellaan usein (pääsääntöisesti) huonosti, ja moni kokee kamalan lopun kaupunkitaisteluissa, vankileireillä ja metsissä ensin kärsittyään häväistystä, halveksuntaa ja raiskauksia. Sotaanosallistuva valkoinenkaan nainen ei säästy huoran maineelta, eikä arvostusta heidän työstään tipu. 

Kanto on kirjoittanut aiemmin punaisten naisten näkökulmasta teoksessaan Veriruusut (2008), joka alkoi kiinnostamaan ja taitaa mennä lukulistalle. Aikaa täytyy ottaa vähän näiden teosten lukemisen väliin. Lahtarit oli aika rankka kokemus, joten en taida heti kyetä lukemaan uutta samasta aikakaudesta kertovaa. 

Nyt on kovin puulla päähän lyöty olo tämän lukemisen jäljiltä. Menin vielä katsomaan Antti Tuurin kirjaan perustuvan elokuvan Ikitie, joka jatkaa samoista teemoista. Loistava elokuva, jota suosittelen kaikille.

Tuntuu uskomattomalta, että itsenäisen satavuotiaan Suomen historiaan sisältyy näin kamala vaihe, ja josta kovin pitkään kerrottiin vain voittajien tarina. HelMet-haasteeseen liitän tämän hienon ja vahvan kirjan kohtaan #8, Suomen historiasta kertova kirja.  

Mieleen jäi: "Emme puhu tästä koskaan. Tästä ei kukaan saa koskaan tietää mitään. – – En voi kenellekään kertoa, mitä meille on tapahtunut ja mitä olen tehnyt."

Matka ajassa: 1918

Matka paikassa: Pohjanmaalta Viipuriin, läpi Suomen.

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta 

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Timothy Snyder: Tyranniasta – 20 opetusta 1900-luvulta


"Totuuden jälkeinen aika on fasismia edeltävä aika." 

Timothy Snyderin lyhyt ja erittäin kantaaottava kirja Tyranniasta – 20 opetusta 1900-luvulta (2017) on pelottavaa, mutta samalla ravistelevaa luettavaa. Mitä opimme historiasta? Ajaako terrorismi meitä kohti fasismia ja tyranniaa? Luovummeko oikeuksistamme turvallisuuden nimessä? Heräämmekö historiattomuuden illuusiosta, "vaihtoehdottomuuden politiikasta", joka uskottelee meidän kulkevan vääjäämättä aina vain kohti liberaalia demokratiaa? Vai lankeammeko populistiseen "ikuisuuden politiikkaan", joka uskottelee ennen olleen paremmin? 

Pelottavaa, että Yalen historian professori kokee tarpeelliseksi kirjoittaa tällaisen Trumpin (ja Putinin) vastaisen pamfletin. Mihin uuteen aikakauteen olemmekaan siirtymässä – ja vielä tärkeämpää, mitä voimme sille tehdä? Se, mikä tapahtui viime vuosisadalla, on mahdollista tapahtua tänäänkin. Mikään ei suojele meitä, ellemme suojele itse itseämme tyranniasta. Instituutiot ja saavutetut vapaudet eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan niiden eteen pitää aktiivisesti toimia. Sen on historia osoittanut.


Kirja vetoaa lukijaansa ottamaan aktiivisen kansalaisen roolin ja toimimaan omantuntonsa mukaan. Kaikkien tekojen ei tarvitse olla suuria, sillä demokratiaa voi edistää jopa kielellisin valinnoin. Snyder kehottaa lukijaa suhtautumaan varauksellisesti tapaan, jolla sanoja aktivismi, ekstremismi, terrorismi, poikkeustila ja isänmaallisuus käytetään. 

Snyder kehottaa lukemaan kirjoja ja välttämään internetiä. Hän uskoo sen pitävän aivomme kirkkaina ja mahdollistavan suurten kokonaisuuksien hahmottamisen. Hän kehottaa laajentamaan omaa ystäväpiiriä ja hakeutumaan alueille, joilla ei tavallisesti ole tottunut toimimaan. Snyder kehottaa rohkeuteen, avoimmuuteen, kriittisyyteen ja erottautumiseen. Historia kohtelee lempeästi niitä, jotka tekevät sen itse.

Minusta kirja on raju vastarinnan ja aktivismin ele. Tarvitseeko maailma tällaisia kirjoja todella? Mieli tekisi sanoa, että ehkei aivan tässä mittakaavassa ainakaan Suomessa. Toisaalta päädyin kirjaa lukiessa sattumalta katsomaan presidenttiehdokas Laura Huhtasaaren eduskunnan kyselytunnin puheenvuoron, jossa hän ihailee Unkarin valtion toimia suhteessa maahanmuuttoon ja käyttää sanaa islamisaatio. Luultavasti Huhtasaari tulee niittämään muhkean sadon ääniä vaaleissa, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin.

Snyderin tapaan uskon nyt elävämme uuden maailmanjärjestyksen murrosvaiheessa. Globalisaatio luo haasteensa, ja siinä häviävät osapuolet ovat yhä tyytymättömämpiä. Kokonaiset kansakunnat ottavat hyppyjä tuntemattomaan brexit-ilmiöineen.

Minä jaan nyt blogissani hyväksi kokemaani, sillä Snyder neuvoo tähänkin. Tässä siis ovat Snyderin teesit: 

1. Älä tottele ennakkoon.
2. Puolusta instituutioita.
3. Varo yhden puolueen valtioita.
4. Kanna vastuusi maailmaa kohtaan.
5. Muista ammattietiikka.
6. Varo puolisotilaallisia ryhmiä.
7. Harkitse tarkkaan, jos sinun on kannettava asetta.
8. Erottaudu.
9. Kohtele kieltämme lempeästi.
10. Usko totuuteen.
11. Ota selvää.
12. Katso silmiin ja juttele.
13. Harjoita kehon politiikkaa.
14. Puolusta yksityiselämää.
15. Aja hyviä asioita.
16. Ota oppia muiden maiden vertaisryhmistä.
17. Kuulostele vaarallisia sanoja. 
18. Säilytä maltti kun tapahtuu mahdottomia.
19. Ole isänmaan ystävä.
20. Ole mahdollisimman rohkea.

Lukemisen arvoinen on myös Helsingin Sanomien kirja-arvostelu http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005289842.html