sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Tekla Inari: Siniset vuodet, Blue Years


"En minä tiedä,
selviydynkö.
Silti nousen ylös,
ja keitän kahvia.
- -
Ajatus tulee kuin lämmin peitto,
kuin kadonnut ystävä.
Ehkä vielä ei ole minun aikani
ehkä vielä eivät päiväni ole luetut?
Ehkä minulla on jotain,
nämä kuvat."

Olen päätymässä siihen, että kaikesta lukemastani juuri runot ruokkivat eniten ajattelua ja oikeastaan koko ihmistä. Tekla Inarin runoteos Siniset vuodet, Blue Years (2017) teki valtavan hyvää, vaikkei se kovin mullistava teos olekaan mielestäni. Tätä on hieman vaikea selittää, mutta nautin teoksen lukemisesta todella: istuin lämpimässä (!) kevätillassa pihalla ja lepäsin lukiessani. Proosan lukeminen on välillä työlästä minulle, sillä koen sen vaativan enemmän keskittymistä. Runo vetää puoleensa kuin magneetti ja antaa mahdollisuuden lyhyeen mietintätaukoon vähän väliä.


Nimestään huolimatta kirjan kansi ei ole sininen vaan graafisen – vai betonisen? – harmaa, jopa luotaantyöntävä. Siinä on runoja arjesta, tästä päivästä ja selviytymisestä. Säkeissä käsitellään vaihtuvia ja määräaikaisia työ- ja ihmissuhteita, masentumista, terapiaa tämän kaiken kestämiseen ja toivoa jostakin muusta. Runot paikannan vahvasti Helsinkiin ja niissä on kaupungin henki. Tältäkö nuoresta aikuisesta helposti tuntuu?



En ihan päässyt runojen maailman keskiöön, mutta siitä vierestä kuitenkin sain ehkä kiinni. Runojen lukeminen tekee hyvää, vaikka tämä kirja on osittain jotenkin kylmä ja tyhjä -ehkä tarkoituksella kuvatakseen nykymenoa. Kuvitus on hieno ja tukee runojen tunnelmaa. Pienet arkiset yksityiskohdat kuvissa alkavat puhutella, kuten runotkin usein vähäeleisyydessään tekevät. 

Runojen englanninkieliset käännökset ovat rinnan suomenkielisten vierellä. Miksiköhän runoilija on päätynyt tällaiseen ratkaisuun? Onko englannin kieli raivannut tilaa niin suuresti, että se puskee ihmisten arkeen jo tällaisessa syvässä vahvasti tunteisiin perustuvassa ilmaisussakin? Ehkä ylitulkitsen, mutta minua on alkanut ärsyttää englannin aggressiivinen tunkeutuminen kotikaupunkini arkeen ja suomalaisten passiivinen suhtautuminen omaan äidinkieleensä. Kasper Salosen käännöstyötä en lähde arvioimaan, sillä usein päädyin lukemaan vain suomenkieliset runot.

Yksi asia on nyt päätetty: aion lukea tänä vuonna runoja enemmän kuin ennen. Kirja sopisi Helmet-haasteessa useaankin kohtaan, mutta valitsen sen poikkeuksellisen karun kannen vuoksi kohdan #9, kirjan kansi on yksivärinen

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

George Saunders: Lincoln bardossa


Nyt on hiljentyä paikallaan ja antaa aplodit seisaaltaan, sillä George Saundersin kirja Lincoln bardossa (2017, suom. 2018) on ihmeellinen kirja. Se on upea ja kokeileva kirja, jota en olisi malttanut laskea käsistäni ollenkaan. Tämä on harvinaista, sillä usein koen tällaiset muodoltaan vahvan postmodernit teokset haastaviksi, mutta Saunders hurmasi minut täysin. Kirja on syvästi inhimillinen teos ihmisenä olemisesta, menettämisestä, rakastamisesta ja myötätunnosta. Sanoinko jo, että teos on upea?

Eletään sisällissodan runtelemaa vuotta 1862. Abraham Lincolnin pieni poika, Willie, sairastuu vakavasti ja kuolee. Poika on kuolemanjälkeisessä välitilassa, bardossa, lukuisien muiden sielujen kanssa. Näiden kohtalot kauhistuttavat, surettavat ja vähän myös naurattavat. Yliluonnollinen sekoittuu luonnolliseen, kuolleet pitävät raivokkaasti kiinni menneestä elämästään. Siirtyminen tästä maailmasta pysyvästi muualle on kauhistus. 

Kirjan rakenne muistuttaa kirjeromaania, vaikka se onkin viety äärimmilleen. Kirja koostuu kokonaan sitaateista – historiallisista lähteistä poimituista ja keksityistä. Vuorosanatkin on kirjoitettu sitaattien muotoon ja näkökulma vaihtuu tiuhaan lukuisien bardon asukkien seuratessa tapahtumia. 
Fakta ja fiktio, kuten elävät ja kuolleetkin kirjassa, sekoittuvat niin, että teki mieli alkaa googleilemaan kirjan historiallisina esitettyjä lähteitä. Osa on oikeita teoksia, osa taas ovelasti ja kutkuttavan mielenkiintoisesti sepitettyjä.

Kirja on kaikessa kokeilevaisuudessaankin erittäin uskottava historiallinen romaani ja aikakautensa kuvaus. Hahmot kertovat arkisesti välähdyksiä 1800-luvun amerikkalaisesta elämästä. Niin orjat, papit, rikolliset, porvarilliset pikkuyrittäjät kuin onnettomat aviovaimotkin pääsevät ääneen. Kaikkia tuntuu elämä jotenkin pettäneen ja kuolema on tullut yllättäen, vaikka se olisi itse aiheutettu. Kuoleman pysyvyyteen eivät halua uskoa edes kuolleet: he uskovat parantuvansa "sairaskirstuissaan" ja kääntävät katseensa "sairashahmoistaan". 

Kirjassa on viiltävää kuvausta vanhempana olemisesta ja lapsen ja vanhemman välisestä rakkaudesta. Abraham Lincoln käy katsomassa kuollutta poikaansa kryptassa ja poika yrittää epätoivoisesti saada yhteyden isäänsä. Rakkaus ei lopu kuolemaan. 

Kirja on saanut jo ansaitsemaansa ylistystä ja tunnustusta: Saunders voitti arvostetun The Man Booker- palkinnon viime vuonna. Olen lukenut Saundersilta aiemmin novellikokoelman Joulukuun kymmenes, ja jo se vakuutti, mutta vasta tämä kirja räjäytti pankin. Melkein ohitin romaanin, koska novellit koin melko haastaviksi lukea. Turha pelko oli.

Kirjan on suomentanut käsittämättömän taitavasti useaan otteeseen palkittu kääntäjä Kaijamari Sivill. Kiitos tästä! Helmet-haasteeseen siis kohtaan #15, palkitun kääntäjän suomennos. 

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Margaret Atwood: Uusi maa (MaddAddam #3)


En olisi uskonut, että tulisin sanomaan näin, mutta antaa mennä: hieno Margaret Atwoodin Maddaddam-trilogia saa laimean lopun. Uusi maa -päätösosa (2013) on hienoinen pettymys ja tuo vain vähän uutta vedettömän tulvan (virus tappoi lähes sukupuuttoon ihmiskunnan) kokeneeseen maailmaan. Sillä olisi ollut mahdollisuus kertoa – edellisten osien keskittyessä pääosin tuhoa edeltävään aikaan –, miten ihmisten jäänne yrittää rakentaa uuden maan.  

Uusi maa sisältää kuitenkin varsin pitkiä takaumia edellisestä kirjasta tuttujen Zebin ja Aatamin elämästä. Toby siirtyy keskeiseen osaan, mutta hän pääosin kertoo kuitenkin toisten tarinaa. Zeb ja Aatami Ensimmäinen eivät jaksa kiinnostaa kovinkaan. Jimmystäkin saa vain pieniä tiedonmurusia, sillä hän on suurimmaksi osaksi koomassa.

Edellisten osien kiehtovat hahmot, kuten geenimuunneltu ihmisrotu crakelaiset, alkoivat nyt jopa ärsyttää. Miksi ihmeessä Crake loi näin rasittavan, alkeellisen porukan? Kaikessa viattomuudessaankaan heistä ei ole ihmiselle kelpoa vaihtoehtoa.  Ihmissuku hiipuu, mutta crakelaiset lisääntyvät kuin kanit. Kirjan maailma alkoi väsyttää, kun edellisissä osissa se yksityiskohtineen veti puoleensa vastustamattomasti. Mikäköhän mätti?

Kaiken tämän turhautuneen vuodatuksen jälkeenkin: Maddaddam on hieno sarja, jonka ensimmäinen osa Onyx ja Crake varsinkin on dystopioiden aatelia. Ehkä olisin pitänyt tästä päätösjaksosta enemmän, jos olisin lukenut kaikki kolme kirjaa putkeen. Kenties. Oli syy mikä hyvänsä, mutta tämä kirja ei auennut juurikaan aivan loppua lukuunottamatta. 

Helmet-haasteeseen pujotan tämän kirjan kohtaan #42, kirjan nimessä on adjektiivi.

Mieleen jäi: Sikalaiset ovatkin aika epeleitä porsaiksi. Lue niin tiedät, mistä puhun.

Matka ajassa: Suuren tulvan jälkeiset vuodet

Matka paikassa: Entinen USA

Kenelle: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta. Tämä kirja viihtyi loputtomiin yöpöydälläni.



tiistai 1. toukokuuta 2018

Huhtikuun satoa vielä



Hyvää vappua, rakas lukijani! Blogi on harmittavasti ollut poikkeuksellisen hiljainen, koska muulla elämän saralla on ollut niin kovin kiireistä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etten olisi lukenut. Päinvastoin, huhtikuu oli loistava lukukuu osaltani!

Olen kokenut jopa pienoista vieroitusoiretta, kun en ole lukemastani heti blogannut. Lupaan korjata tilanteen jatkossa, mutta nyt paitsioon jääneet teokset ansaitsevat muutaman rivin, vaikka tuntuu vaikealta niihin enää palata. Tässä siis kaksi kevääseeni kuulunutta teosta, joista kumpaakin voin suositella:


Laura Manninen: Kaikki anteeksi

Laura Mannisen omaelämänkerrallinen esikoisteos Kaikki anteeksi (2018) on tärkeä kirja, vaikka en voi sanoa siitä kovin pitäneeni. Olen kuitenkin huomannut kehuvani ja mainostamani sitä useille, koska lukukokemuksena se oli minulle harvinaisen intensiivinen. Tämä kirja rinnastuu minulla Pauliina Rauhalan Taivaslauluun, koska luin kummatkin teokset hetkessä, oikeastaan yhdeltä istumalta.

Kaikki anteeksi on melko armoton kuvaus perheväkivallasta ja häiriintyneestä mielestä. Kieli on kaunista – kuten kirjan kansikin, jonka orkidea saa sekin kirjan sivuilla kylmivän selityksen. Lukija ei arvaa, miten tiukoille hän alun rakkaustarinaa lukiessaan joutuu.  

Helsinki on tässäkin kirjassa tuttu katuineen ja kaupunginosineen. Tämäkin lisää tunnetta arvaamattomuudesta. Tämä sama voisi tapahtua kenelle vain – ja tapahtuukin. Lisään tämän kirjan kohtaan #17, kirjassa käsitellään yhteiskunnallista epäkohtaa. Suomessa naisiin kohdistuu aivan liikaa lähiväkivaltaa, eikä tästä puhuta riittävästi, ja siksi Mannisen teos onkin tärkeä.


Hédi Fried: Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä (suom.2018)

Ruotsalainen Hédi Fried kertoo oman selviytymistarinansa tässä pienessä kirjasessa. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, sillä jokainen luku rakentuu hänelle kouluvierailuille esitettyjen kysymysten alle. Paljon uutta tietoa aiheesta kirja ei antanut minulle, mutta se on elämänmyönteinen ja tasapainoisen ihmisen kirjoittama. Kirjailija on pystynyt rakentamaan elämänsä kauhuista huolimatta uudelleen. Helmet-haasteeseen kohtaan #11, kirjassa käy hyvin.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Amos Oz: Juudas


Israelin ykköskirjailijan, Amos Ozin romaani Juudas (2014, suom. 2018) on taidokkainta ja ehkä myös kauneinta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Ei ihme, että Helsingin Sanomien kulttuurisivuillakin huhuiltiin jo Nobelin perään. 

Nimestään huolimatta romaani ei ole tarina Raamatun Juudaksesta – hän ei ole kirjan päähenkilö, mutta hänen persoonansa ympärille nivoutuvat tarinan teemat petturuudesta, uskollisuudesta, sokeasta uskosta ja sen menettämisestä, väärin ymmärtämisestä ja iskuista, joista ei toivu. Oliko petturin arkkityypiksi luettu Juudas sittenkin Jeesuksen opetuslapsista uskollisin? Uskoiko hän sittenkin niin kovasti, että oli valmis syöksemään Jeesuksen näyttämään voimansa juutalaisten kuninkaana? Eihän Jumala voi ristille joutua.

Millaisen roolin historia kullekin antaa? Kuka on petturi ja kenen silmin katsottuna? Mikään ei ole selvää tai mustavalkoista, vaan pikemminkin onnettomien sattumien tulosta. Oz pohtii myös juutalaisten ja kristittyjen vuosituhansisia jännitteitä: Juudas on päätynyt ahneen juutalaisen prototyypiksi, kun taas Jeesuksen juutalaisuus on hävinnyt jonnekin näkymättömiin.

Kirja on viiltävä rakkaustarina eksyneen nuoren opiskelijan Shmuel Ashin ja häntä paljon vanhemman ja äärettömän houkuttelevan Ataljan välillä. Shmuel ottaa vastaan paikan Ataljan apen hoitajana ja käy vanhan miehen kanssa tunnista toiseen keskusteluja politiikasta ja uskonnosta. Yksinäinen talo sulkee sisäänsä traagisen menetyksen, paljon puhumattomuutta lukuisista sanoista huolimatta. Atalja on etäinen, lähes saavuttamaton, mutta vetää Shmuelia puoleensa vastustamattomasti. Kaikista iskuista ei kuitenkaan ole mahdollista palautua koskaan. Kaikkea välimatkaa ihmisten välillä ei ole mahdollista korjata. Uskon ja rakkauden voi menettää.

Myös Israelin valtion synty kiertyy Juudaksen hahmoon ladatun petturuuden ympärille. Ataljan isä joutuu oman kansansa silmissä petturiksi, kun hän haluaa rakentaa rauhaa juutalaisten ja arabien välillä hyläten juutalaisvaltion synnyn. Kirja sijoittuu Jerusalemin koleaan talveen 1959, itsenäistyminen sotineen on jo takana, mutta lukuisat tulevat sodat tulevat vaatimaan uhrinsa. Ristiriita repii jo vastasyntynyttä.  Maailman silmissä koko maa taas muuttuu sorretusta sortajaksi lyhyessä ajassa.

Oz kirjoittaa kovin kauniisti. Hänen tekstinsä sai minut itkemään – kyseessä oli siis poikkeuksellinen lukukokemus minulle. En tiedä, koskettaako tämä kaikkia samalla tavalla, mutta harvoin tällaiseen kerrontaan törmää.

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #46, kirjan nimessä on vain yksi sana.

Mieleen jäi: Taitava ja sielukas kerronta

Matka ajassa: 1959

Matka paikassa: Jerusalem

Kenelle: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta lyhytlainana


lauantai 14. huhtikuuta 2018

Michael Wolff: Fire and Fury, Inside the Trump White House


Voiko panettelusta, urkkimisesta ja juoruilusta seurata mitään hyvää? Joskus tarkoitus pyhyttänee keinon, mutta Michael Wolffin kohuteos Fire and Fury, Inside the Trump White House (2017) jättää vain tahmean olon. Lisäksi se laittaa miettimään, päihittikö kirjan kohde sittenkin kirjan agendan. Trumpin kyydissä tuntuu olevan mahdotonta pysyä, sillä kirja on auttamatta vanhentunut muutamassa kuukaudessa. 

Kirjan suurimmat paljastukset tiesin jo ennen lukemista: Trump ei halunnut tai uskonut pääsevänsä presidentiksi – saanen epäillä. Trump ei lue kirjoja – olipa yllätys! Trump on arvaamaton ja narsistinen – varsinainen jymy-yllätys! Valkoisessa talossa harva on tehtävänsä tasalla – tätä ovat muutkin jo epäilleet. Köykäiseksi jää kirjan anti.

Mitä oikein odotin tarttuessani tähän kirjaan? Miksi tuhlasin tähän aikaani? Mitään kovin syvällistä en uskonutkaan saavani tästä kirjasta irti. Olisi pitänyt valikoida parempi kirja, joka tarttuisi itse ilmiöön: mikä saa ihmiset tarttumaan populistin käteen ja etsimään halpaa messiasta? Vielä suuremmin maailman pitäisi miettiä, mihin nämä messiaat meitä vievät. 

Trumpista ja hänen kaltaisistaan pitää kirjoittaa. Sananvapauden nimessä tämäkin kirja saa jonkinlaisen oikeutuksen olemassaoloonsa, mutten voi suositella sitä kenellekään. Kuuntelin kirjan äänikirjana, ja totuuden nimessä täytyy tunnustaa, että se olisi muuten jäänyt kesken. Kuunnellessanikin tuli mieleen Sinuhesta tutut sanat: Kuin kärpäsen surinaa korvissani!

Helmet-haasteeseen kirja menee kohtaan #6, kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa.

maanantai 2. huhtikuuta 2018

Jon Krakauer: Erämaan armoilla


Vuonna 1992 Alaskan erämaasta löytyy hylätyn linja-auton ikkunaan teipattu avunpyyntöviesti ja auton sisältä tunnistamaton vainaja, joka on kuollut nälkään. Vainaja paljastuu 24-vuotiaaksi Christopher McCandlessiksi, joka oli viettänyt yksin erämaassa 113 päivää keräillen marjoja ja kasveja sekä metsästellen. Mikä oli saanut nuoren ylempään keskiluokkaan kuuluvan miehen jättämään perheensä ja yltäkylläisyyden? Kuka oli Chris McCandless?

Näihin kysymyksiin paneutuu Jon Krakauerin kuuluisa kirja Erämaan armoilla (1996). Kirja kertoo paitsi Alaskan onnettomasta vaelluksesta myös Chrisin aiemmista matkoista, perheestä, lapsuudesta ja halusta elää mahdollisimman yksinkertaisesti. 

Pidättäytyminen, luopuminen, asketismi ja luonnon ehdoilla eläminen eivät juuri ole tämän ajan kovimpia muotivirtauksia. Vastavirtaan kulkeva, kapinallinen ja epäsovinnainen Chris olisi helppo nostaa jonkinlaiseksi henkisten arvojen sankariksi. Hänen kuolinpaikastaankin on Alaskassa muodostunut nähtävyys.

Toisaalta miehen käytös oli holtitonta, itsekästä, typerää, uhkarohkeaa, välinpitämätöntä. Aiheesta moni on kysynyt, miksi tällaista toimintaa pitäisi romantisoida? Mies oli kaukana luonnon voiman ymmärtämisestä ja maksoi siitä korkeimman hinnan. Eikö ole tuomittavaa toimintaa, että itsekkäistä motiiveista johtuen poika vaarantaa henkensä ja aiheuttaa kuolemallaan vanhemmilleen ja läheisilleen tuskaa? Onko hän sittenkin etuoikeutetun länsimaisen individualismin ruumiillistuma? Ehkäpä. 

McCandless on ristiriitainen ja vaikeasti lokeroitava hahmo, ja siksi hän on niin kiinnostava. Siksi hänestä on kirjoitettu lukuisia artikkeleita, tehty dokumentteja ja elokuva. Siksi minäkin lukuisien muiden mukana vielä luen hänen tarinaansa. Hänen valintansa ovat pöyristyttäviä ja kiusallisen ristiriidassa länsimaisen yhteiskunnan arvojen kanssa. Hän ei edes sovi perusvaeltajan, metsämiehen tai erakon kuvaan. Millainen ihminen lähtee erämaahan mukanaan vain säkillinen riisiä, harvoja työkaluja ja kuitenkin mukaan mahtuu kymmenen kirjaa? Eikä McCandless kuitenkaan ollut mieleltään häiriintynyt tai sairas. 

McCandless eli itselleen ainoaksi oikeaksi tavaksi kokemallaan tyylillä. Hän halusi irrottautua materiasta, suvustaan, koulutuksestaan ja hän kammosi viranomaisia ja yhteiskunnan rajoituksia. Hän halusi elää, kuten hänen esikuvansa – mm. Leo Tolstoi ja Jack London  – kirjoittavat, vaikka he eivät kuitenkaan itse eläneet ihanteidensa mukaisesti, kuten Krakauer useasti kirjassa alleviivaa. Tolstoi ihannoi seksuaalista pidättäytymistä, mutta silti oli usean lapsen isä. London taas kuoli ylipainoisena kaukana askeettisen erämaankävijän roolista.  

Mikään mieltäseisauttava lukunautinto Krakauerin tekstin lukeminen ei ollut. Olen lukenut hänen kirjojaan aiemmin englanniksi ja ajatellut kielen vaikuttavan lukemisen ajoittaiseen tökkimiseen. Nyt kädessä oli oiva suomennos, mutta tunnelmat olivat tismalleen samat. Krakauerin teksti on journalistisen kuivaa ajoittain, ja tuntuu kuin lukisi ylipitkää artikkelia. Krakauer kuitenkin antaa oman äänensä kuulua ajoittain ja kertoo omakohtaisia kokemuksiaan mitään peittelemättä. Hän peilaa omia epäilyjään, tulkintojaan ja kokemuksiaan Chris McCandlessin elämään.

Helmet-haasteeseen laitan tämän kirjan kohtaan #16, kirjassa luetaan kirjaa. Kirjassa ei pelkästään lueta lukuisia kirjoja, vaan niitä eletään todeksi surullisin seurauksin. Täytyy toivoa, että tämä lukija kuitenkin löysi rauhan.

Mieleen jäi: Chris McCandlessistä oli elinaikanaan ilmeisesti helppo pitää, sillä niin moni kertoo ihastuneensa älykkääseen ja herkkään mieheen. Toisaalta tämä kuitenkin pystyi jättämään läheisensä hyvinkin kylmän oloisesti. Erikoinen hahmo.

Matka ajassa: 1992

Matka paikassa: Yhdysvallat

Kenelle: Erityisesti vaelluksia tehneille ja luonnon ystäville

Miten tielleni: Kirjastosta kovin luetunoloinen ja kulunut kirja