tiistai 15. elokuuta 2017

Margaret Atwood: Herran tarhurit (MaddAddam #2)


Aina joskus törmään kirjaan tai vielä paremmassa tapauksessa kirjasarjaan, joka on koukuttava ja nautittava. Tällaisten kirjojen välillä vain etsii uutta vastaavaa – ainakin minä olen tällainen lukija. Kiitos Margaret Atwoodille hänen MaddAddam-sarjastaan, joka on viiltävän terävää yhteiskuntakriittistä ekodystopiaa. 

Olin lähes häikäistynyt sarjan ensimmäisestä osasta Onyx ja Crake, niin yllättävän yksityiskohtainen maailma oli eteeni luotu. Sarjan seuraavassa melko itsenäisessä osassa, Herran tarhurit (2009, suomennos 2010) kertoo ihmiskunnan lähes sukupuuttoon ajaneen "vedettömän tulvan" eli viruspandemian edeltävästä ja jälkeisestä ajasta kuten ensimmäinenkin osa. Samoja henkilöitäkin on muutamia. Nyt päähuomion kuitenkin saavat ekologiset toisinajattelijat Herran tarhureiden lahkolaiset. Kun edellisessä osassa oltiin eliitin vartioiduissa "piireissä", nyt lukija pääsee herkullisesti kurkistamaan "rahvaalan" kansan hillittömään arkeen ja Herran tarhureiden yritykseen elää luontoa ja sen monimuotoisuutta kunnioittaen ympäristössä, joka on sen arvoja vastaan. 

Suomennos on loistava ja sisältää hassuja käännöksiä Atwoodin maailman käsittämättömyyksille, kuten napostipu (geenimanipuloitu kana, jolla ei ole aivoja), bioletti (lampaita, joiden turkki kasvaa kaikissa väreissä ihmisten hiuksia korvaamaan), verikuula (tositelevisiosarja, johon rikollisia lähetetään tappamaan toisiaan), lemmas (lampaan ja leijonan yhdistelmä), gemakko (sika, johon on lisätty ihmisen aivokuorta) ja Salaburger-ketju (pikaruokaketju, jossa asiakas ei tiedä, mitä lihaa hän syö!). Nämä pienet yksityiskohdat tekevät maailmasta uskottavan ja pelottavan todellisen.

En ihan päässyt lahkon viherhörhöilyyn sisälle, mutta kirjan naishenkilöt tuntuivat läheisemmiltä ja jotenkin helpommin pidettäviltä kuin edellisen osan miehet. Rosoisen taustan omaavat ja kovia kokevat Toby ja Ren ovat selviytyjiä, joiden tarinaa seurasin mielelläni. Toivottavasti tarina kulkee eteenpäin seuraavassa osassa myös heidän osaltaan. Jäämiehen kohtaloa joudun odottamaan vielä seuraavaan osaan, koska hän tulee Herran tarhureissa kuvioihin vasta viimeisillä sivuilla.

Mitään suurta kirjallisuutta ei tämä osa mielestäni ole, mutta erittäin viihdyttävää ja onnistunutta silti. Ensimmäisen osan lumoon se ei aivan yllä, mutta en antanut sen haitata. Nautin. 

Kirja meni ohi Helmet-haasteen, mutta menköön! 

Mieleen jäi: Herran tarhureiden virret ja saarnat, jotka aloittivat jokaisen jakson

Matka ajassa: Lähitulevaisuus

Matka paikassa: Jossakin Pohjois-Amerikassa

Kenelle suosittelen: Dystopian ystäville todella nautittava

Miten tielleni: Kirjastosta




lauantai 12. elokuuta 2017

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö


Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan?
Muuttumalla hiljalleen jokaiseksi.
Ei. Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.

Arundhati Royn uudessa odotetussa kirjassa Äärimmäisen onnen ministeriö (2017) ei ole juonta juuri ollenkaan. Se on irrallisten tarinoiden kudelma, joka pysyy kasassa juuri ja juuri. Sitä lukevan kannattaa unohtaa edellisen kirjan, kahdenkymmenen vuoden takaisen Joutavuuksien jumalan luomat ennakko-odotukset, sillä kirjailija tarjoaa lukijalle nyt aivan muuta. 

Äärimmäisen onnen ministeriö ei siis ole helppo kirja. Se vei minut välillä täysin mennessään, välillä taas meinasin jättää sen kesken. Sen aihe on myös kantaaottava ja raaka – Intian ihmisoikeusrikkomukset ja Kashmirin sota ovat keskiössä. Kirja on omistettu radikaalisti lohduttomille, mikä sai minut heti ihastumaan. Harvaa kirjaa on omistettu heille ja siksi se tuntui heti tärkeältä. Aryndhati Roy on aktivisti ja hänen äänensä on lähes raivoisa ja turhautunut köyhien, väärinkohdeltujen ja hiljaisten puolesta. Voiko tällaisesta kirjasta olla pitämättä?

Intia on minusta kaukana. Se on yksi niistä paikoista, joissa olen eniten kokenut "toiseutta". Intian todellisuus tuntui siellä matkatessani olevan niin kaukana oman maailmani todellisuudesta, että paikka tuntui lähes absurdilta. Kuitenkin tämä on kahden miljardin ihmisen koti ja juuri sellaiseen maailmaan he ovat syntyneet. Intiassa oli minusta kaikkea liikaa: värejä, ihmisiä, ääniä, hajuja, kosteutta – kuumuus sai lasit huuruun – ja kärpäsiä. Kaiken rasittavan ja länsimaisestä näkökulmasta pyörryttävän keskellä tämä toinen maailma on äärimmäisen kiehtova. Intia on niin täynnä elämää, että se ihan kuhisee. 

Arunthati Royn kirja ei pelkästään vienyt Intiaan, vaan se on kokemani Intia. Ei helppo, mutta kiehtova. Raaka ja silti kaunis. Absurdi ja kaikessa pimeydessään myös hellä ja täynnä huumoria. Tärkeintä eivät ole kirjan henkilöt ja heidän tarinansa (päähahmoina tarinassa transsukupuolinen Arjum ja Tilo sekä häntä rakastaneet kolme miestä), vaan miljoonien sorrettujen äänet. Henkilöt eivät tulleet minulle kovin läheiseksi, vaikka he välittävätkin tärkeää sanomaa. Fakta ja fiktio sekoittuvat, jopa niin että fiktio hieman kärsii tässä kirjassa. 

Arunthati Roy tavoittelee sorretuille ääntä ja ehkäpä maailma kuuntelee – jos vain jaksaa lukea kirjan loppuun. Helppoa se ei ole.

Kirjalla kuittaan Helmet-haasteen kohdan #33, kirja kertoo Intiasta. 

Mieleen jäi:"Jonakin päivänä Kashmir saa Intian tekemään samalla tavalla itsemurhan. Siinä vaiheessa te olette varmaan sokaisseet kuulapyssyillänne meidät kaikki, joka ikisen. Mutta teillä itsellänne on vielä silmät päässä, ja silloin näette, mitä olette meille tehneet."

Matka ajassa: 1990-luvulta nykyhetkeen

Matka paikassa: Intia, Delhi, Kashmir

Kenelle suosittelen:Vaikeaa kirjallisuutta, mutta kieli on kovin kaunista. Intiaan pääset myös todella.

Miten tielleni: Kirjastosta

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Ian McEwan: Pähkinänkuori


Ian McEwanin pieni ovela kirja Pähkinänkuori (2016, suomennos 2017) alkaa sanoilla "Tässä sitä ollaan, pää alaspäin naisen sisällä." Vetävä alku, eikö vaan? Miltä kuulostaa kirja, joka kertoo Hamlet-tarinan trillerimuodossa nykyaikaan sijoitettuna vielä syntymättömän pojan silmin? Kohtu on käynyt jo ahtaaksi, mutta syntymään on vielä hetki aikaa, joten sikiö ei voi muuta kuin seurata äitinsä ja setänsä juonittelua runoilijaisänsä pään menoksi.

Kuulostaako omaperäiseltä ja jännittävältä – vai tekotaiteelliselta ja omituiselta enemminkin?

Minusta asetelmassa oli kaikki mahdollisuudet kirjalle, josta en pidä. Ihme kyllä se yllätti epäilevän mieleni: McEwan onnistuu tekemään tutusta tarinasta sähäkän kirjan.

Kohdun seinämien takaa tapahtumia seurailee ajaton viisas ihmisenalku. Alkoholia pelottavan usein litkivän äidin ruumiiseen sidottuna syntymätön lapsi pohtii ihmisenä oloa ja nyky-yhteiskunnan kipupisteitä – pakolaiskriisi, ilmastonmuutos ja köyhyys saavat osansa – kuin kuuluisa esikuvansa. Ollako vai eikö olla? Siinä ikuinen pulma. Toki kolmiodraama ja rikos vievät tarinaa eteenpäin mielenkiintoisesti.

Minusta tuntuu, että McEwan voisi kirjoittaa vaikka etanoista kuussa ja hän onnistuisi siinä. Hänen kirjoittamansa kieli on hienoa, jopa ehkä vähän ylimielistä leikittelyä, tekisi mieli arvostella.

Tuntuu, että lyhyet kirjat (tässä kirjassa on 200 sivua) eivät tällä hetkellä sytytä minua, kiittämätöntä lukijaa, aivan yhtä paljon kuin paksummat, vaikka ne olisivatkin hyviä. Novellit taas innostavat ihan eri tavalla jostain syystä. Niitä osaan arvostaa aivan eri tavalla. Paksujen järkäleiden – usein jopa turhauttavan paksujen opusten – lumo, mistä se johtuu? Jotenkin hieman latteaksi jäi siis tämä teos kaikessa kunniassaankin. En ehkä tule muistelemaan tätä tarinaa kovin pitkään.

Helmet-haasteeseen tämä teos tulee kohtaan #9, toisen taideteoksen inspiroima kirja. Helmet-haaste tuntuu vihdoin haastavalta, sillä tekisi mieli lukea jo kaikkea täysin vapaasti – ehkä niin teenkin. Kaiken kaikkiaan tämä on ollut epätavallisen hyvä lukuheinäkuu, kirjajumalat ovat siunanneet erinomaisilla teoksilla!

Mieleen jäi:Sikiö kertojana - tähän ei usein törmää! 

Matka ajassa: Nykyaika

Matka paikassa: Lontoo

Kenelle suosittelen:Kielitaituruutta arvostavalle (loistava suomennos myös!)

Miten tielleni: Kirjastosta tämäkin 

sunnuntai 30. heinäkuuta 2017

Margaret Atwood: Oryx ja Crake (MaddAddam #1)


Margaret Atwood tuntuu olevan kaikkien huulilla yhtäkkiä. Feministinen dystopia Orjattaresi on löydetty uudelleen, ja päädyin minäkin sitä muistelemaan. Luin kirjan jo todella kauan sitten, mutta se jätti minuun "muistijäljen" – kuten puhutteleva kirja tekee joskus. En tiedä, miksen ole lukenut enempää Atwoodia, ennen kuin muutama päivä sitten nappasin kirjastosta mukaani toisen hänen dystopiansa, MaddAddam -sarjan ensimmäisen osan Oryx ja Crake (2003). 

Kirja sijoittuu lähitulevaisuuteen ja kertoo "Lumimiehestä" Jimmystä, joka on kenties ainoa eloonjäänyt suuren viruksen aiheuttaman epidemian jäljiltä. Hän elää trooppisessa ympäristöstä uuden ihmisrodun – olennot ovat geenimanipulaation tulosta – ympäröimänä. Kloonit ovat hyväntahtoisia, lapsenomaisia ja kauniita, mutta Lumimies ei saa heistä seuraa. 

Kirja kulkee kahdella aikatasolla: ennen ja jälkeen katastrofin. Ruttoa edeltänyt maailma on jo vuosikymmeniä ollut ilmastonmuutoksen ja eriarvoisuuden möyhentämä. Koulutettu eliitti asuu tarkoin vartioiduissa "piireissä", joissa he kehittävät pitkälle vietyä ja kontrolloimatonta geeniteknologiaa yhä kasvavaan (tai tehtyyn) tarpeeseen. Ravintoa on saatava, sairaudet voitettava ja nuorena on pysyttävä. Eliitti rahastaa mellakoivaa ja kuluttavaa rahvasta, joka asuu täysin holtittoman ostamisen ja myymisen sekä väkivallan keskellä "rahvaanmailla". Tätä yhteiskuntajärjestystä kontrolloidaan ja kapinoitsijat tapetaan. 

Jimmyn lisäksi tarinan keskeisiä hahmoja ovat hänen pelottavan älykäs ja kylmä ystävänsä, toinen piirin kasvatti Crake ja molempien miesten rakkauden kohde, lapsena seksiteollisuudelle myyty Oryx. Tarina avautuu pelottavasti vähitellen. Lumimies tietää syyn ja taustan ihmiskunnan tuhoutumiseen ja lukija jaksaa odottaa sitä aivan loppuun asti, sillä tarina on täynnä herkullisia ja kauheita yksityiskohtia. (Vain hienoinen, vähäpätöinen särö oli lukuisat maininnat DVD-elokuvista, sillä eihän niitä näin kehittyneessä tulevaisuudessa enää katsottaisi.)

Kirja on mestarillinen kuvaus ihmiskunnan irvokkaasta piirileikistä hyvän ja pahan kanssa. Itsekkyys, kehitys, taide, raha, tiede, himo, väkivalta ja viihde – siinä ihmistä eteenpäin repiviä voimia (kirjan kielellä peli Ruusujen ja Veren, historian positiivisten saavutusten ja negatiivisten tekojen, välillä). Ehkä rakkauskin pilkahtaa välillä esille. Kummalle puolelle ihminen lopulta kallistuu?

Atwoodin dystopia on parasta genressään (scifiä tämä minusta on, vaikka Atwood itse määrittelee sen spekulatiiviseksi fiktioksi). Luin kirjan yhdeltä istumalta, joten lukukokemuksena yksi parhaista ja viihdyttävimmistä tänä vuonna. Luen aivan varmasti sarjan kaksi muuta itsenäistä osaa myös, vaikken näitä kirjoja Helmet-haasteeseen saakaan enää mahdutettua. Suosittelen todella!



Mieleen jäi:Atwoodin luoma maailma on hyytävän todentuntuinen, jopa mahdollinen. Miten hyvin hän kirjoittaakaan!   

Matka ajassa: lähitulevaisuus

Matka paikassa: Pohjois-Amerikka

Kenelle suosittelen: Dystopioiden ystävä nauttii tästä aivan varmasti

Miten tielleni: Kirjastosta

torstai 27. heinäkuuta 2017

Eeva Kilpi: Perhonen ylittää tien - kootut runot 1972 - 2000


Luen liian vähän runoja, vaikka niitä rakastankin. Runot herättävät aina prosesseja, sillä ne puhuttelevat proosaa syvemmälle. Olen huomannut, että nautin erityisesti lyhyestä, niukasta ja napakasta ilmaisuvoimaisesta lyriikasta. Sellaista tarjoaa Eeva Kilven runous, joka on kaunista, oivaltavaa ja todella kirperän älykästä – jokaisella sanalla on paikkansa ja tarkoituksensa. Hän taitaakin olla yksi lempirunoilijoistani, erityisesti rakkausrunot ja naisen elämää osuvasti kuvaavat säkeet ovat hienoja.

Kokoelma Perhonen ylittää tien (2000) sisältää kuusi runoteosta; Laulu rakkaudesta ja muita runoja (1972),  Terveisin (1976), Ennen kuolemaa (1982), Animalia (1987), Kiitos eilisestä (1996) ja Viimeisiä runoja (1996–2000). Tällaisten jättikokoelmien ongelma on se, että ne pitäisi lukea hitaasti, pureskellen ja pitää välillä pitkiäkin taukoja lukukertojen välillä. Harvoja kirjoja haluaisin enää omistaa, mutta tämän kokoelman ottaisin mielelläni omaan kirjahyllyyni, jotta voisin siihen palata ja lukea vaikka vain yhden runon silloin tällöin. Nyt ongelmana oli – vaikka yritinkin itseäni hillitä – että luin kerralla Kilven runoja liikaa. Runoteokset ovat kovin erilaisia, ja ne olisivat ansainneet tulla luetuiksi erikseen. Nyt päädyin kuluttamaan runoutta, niin oudolta kuin se kuulostaakin. 

Kaikista teoksista nautin, mutta Ennen kuolemaa ja Animalia olivat vähiten nautittavia. Kuolema, luopuminen ja eläintensuojelu eivät nyt puhutelleet minua aivan niin syvältä kuin muut runot. Kilven runoissa on ihanaa luontokuvausta ja luonnon kunnioittamista: puut, perhoset, niityt ja käärmeetkin elävät kuin ihmiset. Tämä on kaunista luettavaa (jopa hengenheimolaiseksi koen runoilijan), mutta Animaliassa runot lähentelevät jo radikalismia, joka tuntuu vieraalta. Ylitse muiden taas nousee minulle kokoelman ensimmäinen Laulu rakkaudesta ja muita runoja.

Runoissa on paljon vanhuuteen liittyvää teemaa: luopuminen, menneen peilaaminen tähän hetkeen ja menetetyt rakkaat kulkevat säkeissä uudelleen ja uudelleen:

"Te kaikki joita minulla ei enää ole,
hyvää päivää.
Olen tullut kotiin
ja ensimmäiseksi näen
että te puututte.

Te olette luonani sillä tavoin,
ei-olemalla
ja sillä tavoin olemassa
ja läsnä,
tungokseen asti.
Täällä te olette kaikki.
Minä astun teidän joukkoonne,
kumarran kynnyksellä: 
Hyvää päivää!"


Runot ovat sielun ruokaa, uskallan väittää. Niiden lukeminen tekee hyvää aina, joten Helmet-haasteen kohta #4, kirja lisää hyvinvointiani, tulee täytytyksi. 

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Isaac Bashevis Singer: Isäni seurakunta


Nobel-palkitun Isaac Bashevis Singerin Isäni seurakunta (1966, suomennos 2002) avaa oven tai ainakin pienen kurkistusikkunan kiehtovaan maailmaan ja yhteisöön, jota ei enää ole. Singer kuvaa pienissä kertomuksissaan yksityiskohtaisesti viime vuosisadan alun Varsovan juutalaiskorttelin asukkaita, joiden juutalaisen tuomioistuimen, bet binin, rabbina kirjailijan isä toimi. Usko (ja uskonnollisuus) on vahvasti läsnä: hasidi-juutalaisyhteisön koko elämä pyörii uskonnollisen kalenterin juhlien, sääntöjen ja uskomusten ympärillä. Avioliittoja solmitaan ja puretaan, riitoja ratkaistaan ja maailmaa selitetään väitellen.

Novelleissa tapahtumia ja henkilöitä seurataan lapsen näkökulmasta: Singer kertoo perheestään, naapureistaan ja sukulaisistaan lapsen uteliaiden ja tarkkaavaisten silmien kautta. Elämä on vaikeuksia täynnä: on äärimmäistä köyhyyttä, pilkkukuumetta ja koleraa, ennenaikaisia kuolemia, nälkää ja kylmyyttä. Nykylukija joutuu ihmettelemään, näinkö lähellä on vielä nälkäkuolema Euroopan kaupungeissa. 

Juutalaisuus esitetään mielenkiintoisesti. Jos aineellisesti lapsuus on köyhää, henkisesti se esitetään hyvin rikkaana. Oppineisuus on kaikista suurin pääoma, jonka ihminen voi saada. Kaikesta kiistellään ja esitetään erilaisia tulkintoja. Usko ei ole yhden totuuden varmuus, vaan se tuntuu sisältävän Singerin sivuilla jatkuvaa epäilyä, lukuisia erilaisia teorioita ja ristiriitaisuuksia. Tässä juutalaisuus tuntuu eroavan kristinuskosta – epäily sallitaan ja uusien tulkintojen tekemiseen jopa rohkaistaan. Jumala ja maailmankaikkeus on mysteeri, jonka tutkimiseen kokonaisten sukupolvien miehet keskittyvät täyspäiväisesti, kun taas naiset hoitavat maallisen toimeentulon ja lapset. Singerin lapsuus on täynnä väittelyä ja sanan tutkimista. 

Yhteisö kokee murroksen jo kauan ennen lopullista tuhoutumista – johon Singer lyhyesti ja viiltävästi muutaman kerran kirjassa viittaa. Ikiaikainen juutalaisuus joutuu taipumaan uusien ideologioiden edessä, sillä kommunismi, paheksuttu jumalaton siionismi, liberalismi, psykologia, filosofia ja taide alkavat kiinnostaa lahjakasta juutalaista nuorisoa. Sukupolvien välille syntyy kuilu. Valistus on vihdoin saapunut myös Itä-Euroopan maaseudulle ja eristyksissä eläneisiin kaupunkigettojen juutalaisyhteisöihin. 

Kirjan sävy on iloinen ja positiivinen – täynnä elämää sen koko kirjossa. Ei ihme, että Singerille myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto erityisesti hänen novellejaan ylistäen. En voi olla miettimättä, miten monta loistavaa "singeriä" natsit murhasivat. Singerin sivuilla he kuitenkin elävät edelleen.

Helmet-haasteeseen minä liitän tämän kohtaan #44, uskontoa käsittelevä kirja. Tämä kohta on aiheuttanut minulle pientä päänvaivaa, sillä siihen olisi ollut monta mielenkiintoista ehdokasta. Singer tekee tämän nyt kuitenkin äärettömän tyylikkäästi: Mitään varmaa ei ole, mutta ihmisellä on ikuinen kaipuu selittää maailmaa. Kuka on Jumala, ja mikä on ihminen yrityksessään päästä hänen lähelleen? 

Mieleen jäi:"Ei edes Mooses, suuri opettajamme, tuntenut Tooraa kokonaan. Jokaiselle kuuluu hänen sieluunsa sopiva ymmärrys, joka soveltuu hänen henkensä tasoon. Niin kauan kuin sielu on vankina ruumiin sisällä, se ei voi täysin oivaltaa yläpuolisia maailmoita...Mutta kaikki on oikein, kaikki on oikein."    

Matka ajassa: 1900-luvun alusta vuoteen 1918.

Matka paikassa: Puola

Kenelle suosittelen: Juutalaisuudesta ja eurooppalaisesta historiasta kiinnostuneille

Miten tielleni: Singeriltä olen lukenut aiemmin kaksi teosta, upean Orjan ja hieman puisevan Varjoja Hudsonin yllä. Pidän hänen tavastaan kirjoittaa. Älykästä ja silti mutkatonta. Kirjastosta siis hain ja mielelläni luin. 


torstai 20. heinäkuuta 2017

Kate Atkinson: Hävityksen jumala




Kate Atkinson vei minut pitoihin – aina loistokkaista alkuruuista runsaisiin, loputtomilta tuntuviin, jälkiruokiin asti. Kerronta on rönsyilevää, leikkisää ja koskettavaa, kuten täydellisessä kirjassa kuuluukin. 

Hävityksen jumala (2015, suomennos 2016) kertoo englantilaisessa maalaisidyllissä kasvaneen Teddyn tarinan  toisen maailmansodan aikaisena lentäjänä. Hän näkee ilmasta pommittamansa Saksan tuhon kaukaa ilmasta. Tuhoa kylvävien lentäjien kohtalo on myös kova: oli todennäköisempää kuolla, kuin saavuttaa sodanjälkeinen elämä. Teddy ei kyseenalaista työtään, mutta selvää on, että ihmiskunnan syntiinlankeemus on sota, ja ihmisen rooli on siinä olla hävityksen jumala (vai hänen palvelijansa?). 


Kirja ei ole omistettu täysin sodalle, vaan ison osan sivuista saavat Teddyn lapset ja lastenlapset. Kirja kulkeekin rikotussa järjestyksessä sodaa edeltävältä ajalta aina pitkälti 2010-luvulle. Sodittiinko turhaan, sillä maailma ei muutu paremmaksi (tai ainakaan järkevämmäksi) sodan jälkeen. Kiperin hahmo on Teddyn hukassa oleva itsekeskeinen kirjailijatytär, Viola. Ihmiset eivät tunnu kasvavan aikuiseksi enää, sillä Viola on tarvitseva vielä kuusikymppisenäkin. Teddy sen sijaan on yksi miellyttävimmistä koskaan tapaamistani fiktiivisistä hahmoista.


Atkinsonin kirjoittamat hahmot piirtyvät niin selvinä ja teräväreunaisina, että he jäävät kummittelemaan lukijan mieleen. Kirja on sisarromaani aiemmin ilmestyneelle Elämä elämältä (2014), jonka päähenkilönä on Teddyn sisar Ursula. En ole vielä lukenut kirjaa, mutta nyt tapaamani hahmot ja loistokas kerronta vaativat niin tekemään. 


Teddy osaa lentää, vaikka tuo lentäminen kirjassa onkin usein pelottavaa ja hävittävää. Lentäminen on kuitenkin taito, joka olisi hieno oppia (jos uskaltaisi vaan). Helmet-haasteen kohta #29 siis suoritettu!


Viime aikoina olen tuntunut kehuvan jokaista lukemaani kirjaa, mutta minkäs teet: kaikki lukemani on toistaiseksi ollut hyvää ja yllättävän nautittavaa. Pitää nauttia niin kauan kuin tätä iloa kestää. Lukulistalla on nimittäin melko haastaviksi ennakolta tuomitsemiani klassikoita. Kiitos siis ruuasta, Kate Atkinson: se oli taivaallisen hyvää!



Mieleen jäi: Itsekeskeinen ja todella ärsyttävä (mutta silti helposti samaistuttava ja inhimillinen) Teddyn tytär Viola

Matka ajassa: 1920-luvulta vuoteen 2012

Matka paikassa: Iso-Britannia

Kenelle suosittelen: Kaikille


Miten tielleni: Kirjastosta