tiistai 19. syyskuuta 2017

Anneli Kanto: Lahtarit


"Ajattelin, että puutkin vuotavat verta haavoistaan ja itkevät. Ilmassa liikkui isoa surua, joka meni meistä kaikista läpi, sellainen yhteinen murhe, että pitää ihmisenä olla tällaisena aikana, kun puutkin ammutaan. Siinä kohden ei vihattu, surtiin vain, ja ymmärsin, että samalla lailla punikitkin omiansa murehtivat kuin valkoiset."

Anneli Kannon Lahtarit (2017) on rankka ja realistinen kuvaus Suomen ehkä synkimmästä historiallisesta aikakaudesta, kansan sisällissodasta. Sisällissodasta on kirjoitettu paljon, mutta tämä usean eri kertojan romaani on nimensä mukaisesti valkoisten näkökulmasta kirjoitettu tilitys sodan kauhuista. Ja millainen se onkaan! Siinä muonittajasta tulee arkuttaja ja kirkasotsaisesta maalaispojasta tulee murhamies. Aatteen ylevä palo vaihtuu silmittömään lahtaamiseen, jolta ei säästy juuri ketään. 

Tarina on hajanainen, vaikka jotkin kertojat kulkeavat läpi kirjan ja tulevat tutuiksi lukijalle. Vaihtuvat minäkertojat ovat kuin silminnäkijöitä ja aikalaisia – tämä lisää autenttisuuden tuntua. Tuollaista se lienee ollut kaikessa kauheudessaan. Kanto on tehnyt tarkkaa taustatyötä ja historiallisia lähteitä löytyy kirjan lopusta pitkä liuta. 

Kertojat ovat erilaisista taustoista: Saksassa koulutuksensa saaneita jääkäreitä, pienten pohjalaisten tilojen poikia, suojeluskuntalaisia, ruotsalaisia vapaaehtoisia, naisia ja miehiä – kaikki sotaan jollakin tavalla kohtalonsa kietoneita. Ehkä erikoisin kertoja on on suomenhevonen, vaikka vain kerran lyhyesti kertomuksessa vilahtaakin. Kertojat puhuvat eri murteita, mikä ei kuitenkaan haittaa kirjan kielen ymmärtämistä tai luettavuutta.

Naiset ovat kirjassa keskeisessä osassa. He ovat sotilaita, muonittajia, haavottuneiden ja kuolleiden huoltajia, morsiamia sekä vankeja. Heitä kohdellaan usein (pääsääntöisesti) huonosti, ja moni kokee kamalan lopun kaupunkitaisteluissa, vankileireillä ja metsissä ensin kärsittyään häväistystä, halveksuntaa ja raiskauksia. Sotaanosallistuva valkoinenkaan nainen ei säästy huoran maineelta, eikä arvostusta heidän työstään tipu. 

Kanto on kirjoittanut aiemmin punaisten naisten näkökulmasta teoksessaan Veriruusut (2008), joka alkoi kiinnostamaan ja taitaa mennä lukulistalle. Aikaa täytyy ottaa vähän näiden teosten lukemisen väliin. Lahtarit oli aika rankka kokemus, joten en taida heti kyetä lukemaan uutta samasta aikakaudesta kertovaa. 

Nyt on kovin puulla päähän lyöty olo tämän lukemisen jäljiltä. Menin vielä katsomaan Antti Tuurin kirjaan perustuvan elokuvan Ikitie, joka jatkaa samoista teemoista. Loistava elokuva, jota suosittelen kaikille.

Tuntuu uskomattomalta, että itsenäisen satavuotiaan Suomen historiaan sisältyy näin kamala vaihe, ja josta kovin pitkään kerrottiin vain voittajien tarina. HelMet-haasteeseen liitän tämän hienon ja vahvan kirjan kohtaan #8, Suomen historiasta kertova kirja.  

Mieleen jäi: "Emme puhu tästä koskaan. Tästä ei kukaan saa koskaan tietää mitään. – – En voi kenellekään kertoa, mitä meille on tapahtunut ja mitä olen tehnyt."

Matka ajassa: 1918

Matka paikassa: Pohjanmaalta Viipuriin, läpi Suomen.

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta 

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Timothy Snyder: Tyranniasta – 20 opetusta 1900-luvulta


"Totuuden jälkeinen aika on fasismia edeltävä aika." 

Timothy Snyderin lyhyt ja erittäin kantaaottava kirja Tyranniasta – 20 opetusta 1900-luvulta (2017) on pelottavaa, mutta samalla ravistelevaa luettavaa. Mitä opimme historiasta? Ajaako terrorismi meitä kohti fasismia ja tyranniaa? Luovummeko oikeuksistamme turvallisuuden nimessä? Heräämmekö historiattomuuden illuusiosta, "vaihtoehdottomuuden politiikasta", joka uskottelee meidän kulkevan vääjäämättä aina vain kohti liberaalia demokratiaa? Vai lankeammeko populistiseen "ikuisuuden politiikkaan", joka uskottelee ennen olleen paremmin? 

Pelottavaa, että Yalen historian professori kokee tarpeelliseksi kirjoittaa tällaisen Trumpin (ja Putinin) vastaisen pamfletin. Mihin uuteen aikakauteen olemmekaan siirtymässä – ja vielä tärkeämpää, mitä voimme sille tehdä? Se, mikä tapahtui viime vuosisadalla, on mahdollista tapahtua tänäänkin. Mikään ei suojele meitä, ellemme suojele itse itseämme tyranniasta. Instituutiot ja saavutetut vapaudet eivät ole itsestäänselvyyksiä, vaan niiden eteen pitää aktiivisesti toimia. Sen on historia osoittanut.


Kirja vetoaa lukijaansa ottamaan aktiivisen kansalaisen roolin ja toimimaan omantuntonsa mukaan. Kaikkien tekojen ei tarvitse olla suuria, sillä demokratiaa voi edistää jopa kielellisin valinnoin. Snyder kehottaa lukijaa suhtautumaan varauksellisesti tapaan, jolla sanoja aktivismi, ekstremismi, terrorismi, poikkeustila ja isänmaallisuus käytetään. 

Snyder kehottaa lukemaan kirjoja ja välttämään internetiä. Hän uskoo sen pitävän aivomme kirkkaina ja mahdollistavan suurten kokonaisuuksien hahmottamisen. Hän kehottaa laajentamaan omaa ystäväpiiriä ja hakeutumaan alueille, joilla ei tavallisesti ole tottunut toimimaan. Snyder kehottaa rohkeuteen, avoimmuuteen, kriittisyyteen ja erottautumiseen. Historia kohtelee lempeästi niitä, jotka tekevät sen itse.

Minusta kirja on raju vastarinnan ja aktivismin ele. Tarvitseeko maailma tällaisia kirjoja todella? Mieli tekisi sanoa, että ehkei aivan tässä mittakaavassa ainakaan Suomessa. Toisaalta päädyin kirjaa lukiessa sattumalta katsomaan presidenttiehdokas Laura Huhtasaaren eduskunnan kyselytunnin puheenvuoron, jossa hän ihailee Unkarin valtion toimia suhteessa maahanmuuttoon ja käyttää sanaa islamisaatio. Luultavasti Huhtasaari tulee niittämään muhkean sadon ääniä vaaleissa, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin.

Snyderin tapaan uskon nyt elävämme uuden maailmanjärjestyksen murrosvaiheessa. Globalisaatio luo haasteensa, ja siinä häviävät osapuolet ovat yhä tyytymättömämpiä. Kokonaiset kansakunnat ottavat hyppyjä tuntemattomaan brexit-ilmiöineen.

Minä jaan nyt blogissani hyväksi kokemaani, sillä Snyder neuvoo tähänkin. Tässä siis ovat Snyderin teesit: 

1. Älä tottele ennakkoon.
2. Puolusta instituutioita.
3. Varo yhden puolueen valtioita.
4. Kanna vastuusi maailmaa kohtaan.
5. Muista ammattietiikka.
6. Varo puolisotilaallisia ryhmiä.
7. Harkitse tarkkaan, jos sinun on kannettava asetta.
8. Erottaudu.
9. Kohtele kieltämme lempeästi.
10. Usko totuuteen.
11. Ota selvää.
12. Katso silmiin ja juttele.
13. Harjoita kehon politiikkaa.
14. Puolusta yksityiselämää.
15. Aja hyviä asioita.
16. Ota oppia muiden maiden vertaisryhmistä.
17. Kuulostele vaarallisia sanoja. 
18. Säilytä maltti kun tapahtuu mahdottomia.
19. Ole isänmaan ystävä.
20. Ole mahdollisimman rohkea.

Lukemisen arvoinen on myös Helsingin Sanomien kirja-arvostelu http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005289842.html

torstai 7. syyskuuta 2017

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas


Synkkien suomalaisten teosten putki jatkuu Kjell Westön uutuudella Rikinkeltainen taivas (2017). Tätä kirjaa on kiitelty ja nimetty "lukuromaaniksi" – mitä tuo tarkoittanee? Itsekin odotin tätä teosta, sillä Kjell Westö ei ole pettänyt vielä kertaakaan. Erityisesti Kangastus 38 ja Missä kuljimme kerran ovat upeaa kirjallisuutta. 

Vaan mikäköhän meni nyt vikaan? Suurista ennakko-odotuksista huolimatta tämän kirjan lukeminen osoittautui nihkeäksi lukukokemukseksi. Ei lähtenyt lentoon, ei. Taivas on toki rikinkeltainen ja Kjell Westön kerronta tutun sujuvaa, mutta henkilöt herättivät lähinnä vastenmielisyyttä, ja sivustakatsoja kertojaminä ärsytti vätysmäisyydellään. Välillä hän on rikkaan Stellan kanssa, välillä taas ei – sama kehä uudelleen ja uudelleen. 

Yhteisluokkaraja kertojaminän ja kartanonherrasuvun Rabellien välillä on ilmeinen, mutta minkäänlaista kapinaa sen rikkomiseksi ei teoksessa ole. Mikä tekee Rabelleista erityisen kiinnostavia? Eipä juuri mikään mielestäni. Kaikki päätyvät elämään itsekeskeisen ja melko tarkoituksettoman elämän, eikä mitään suurta tarinaa paljastu juontenkäänteiden takaa. Tämä lienee tarkoituskin: elämänmeno sukupolvesta toiseen täynnä valtasuhteita, rahanhimoa ja seksikiemuroita, vailla sen syvempää merkitystä. 

Pidän Kjell Westöä yhtenä parhaista kotimaisista kirjailijoista. Kerronta on uskottavaa ja hienoa – tässäkin kirjassa. Paljon ei välttämättä tapahdu, vaikka usein kokonainen ihmiselämä lipuu sivuilla ohi. Usein tapahtuma-aika on hänen kirjallisuudessaan kuitenkin niin kiinnostava – sisällissota tai talvisodan kynnys– ettei tapahtumien puute haittaa ollenkaan. Nyt kuitenkaan tapahtuma-aika ei tuo juuri jännitteitä, ja jouduin valitettavasti välillä havahtumaan tämän kirjan parissa siihen, että se oli jopa tylsää luettavaa paikoittain. Jätin sen kesken useampaan otteeseen. Sain vihdoin kirjan luettua, eikä Rabellien rasittavaa sukua tule ikävä. 


Helsinki on kuitenkin ihana tässäkin kirjassa, sillä Kjell tuntuu kynällään rakastavan kaupunkia. Tuttuja osoitteita ja katuja minulle. Helmet-haasteen kohta #27, kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja. Helsinki – kamarasi kestää jopa Rabellit ja heidän hännystelevät ystävänsä! 


Mieleen jäi: Kirja tuntui loputtomalta, vaikka siinä on vain 459 sivua. 

Matka ajassa: 1960-luvulta nykypäivään

Matka paikassa: Helsinki ja maaseutu meren rannalla, lyhyesti Portugali ja Berliini

Kenelle suosittelen: Kjell Westö -faneille

Miten tielleni: Kirjastosta 

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


Olin aistivinani, että Selja Ahavan omakohtainen tarina miehensä katoamisesta ja muuttumisesta naiseksi on herättänyt lukijoissa voimakkaitakin mielipiteitä ja tunteita. Ei jättänyt Ennen kuin mieheni katoaa (2017) kylmäksi minuakaan, sillä Anhava kirjoittaa sydäntään auki repivästi ja raastaen. Kirja on naisen tarina – hänen näkökulmansa, kokemuksensa ja maailmansa:

" Tämä on minun tarinani,
nämä ovat minun sanani,
Intia on siellä,
minä kerron teille mikä tämä maailma on!"

Tarinalla on toinen puolensa: se olisi voinut olla onnellinen kertomus oman seksuaali-identiteetin löytämisestä, uudelleen syntymisestä, uskalluksesta ja voimaantumisesta. Sitä tämä kirja ei kuitenkaan ole, vaan se on luopumisen, surun, vihan ja kuoleman kirja. Tiedän, että tämä on aika voimakas tulkinta, mutta mielestäni kaiken tilan vie sydänverille haavoitettu nainen. Rakkaus ja parisuhde, jonka varaan hän on kaiken laskenut, murenevat miehen myötä täysin.

Nainen kaipaa hautajaisia, joihin hänellä ei kuitenkaan ole oikeutta. Kuka muka on kuollut? Ei kukaan, mutta miehestä on jäljellä enää pieniä sirpaleita. Mikään ei ehkä ollut koskaan, kuten hän luuli. Todennäköisesti ei ollut. Kuten kirjan rinnakkaisen tarinan Kolumbus sinnikkäästi luulee löytäneensä Intian, nainen ei halua hyväksyä tätä. Hän hautaa miehen vaatteet puutarhaan.

Minua kirja kosketti, vaikka samalla yksipuolisuudessaan myös ihmetytti ja vähän ärsyttikin. Kai tämänkin naisen tarina on arvokas ja kertomisen arvoinen, vaikkei se ollut helppo luettava. Olisin mieluummin lukenut miehen tarinan. Kolumbus kohtaukset jäävät mielestäni kuitenkin osittain irrallisiksi tarinassa, vaikka rinnastus näiden kahden tason välillä onkin oivaltava. Sen sijaan menetyksen kuvauksessa Anhava osuu niin kohdalle, että jokainen läheisen menettänyt tunnistaa naisen ristiriitaiset tunteet tutuiksi.

Helmet-haasteeseen olisin halunnut laittaa tämän kirjan kohtaan #25 (kirja, jossa kukaan ei kuole), mutta kirjahan oli pelkkää kuolemaa, varsinainen surupuku koko teos, joten ei tätä kirjaa siihen voi sijoittaa. Lisäksi Kolumbus-tarinassakin taitaa jokunen ihminen kuolla. On yllättävän harvassa teokset, joissa ei kuolla, olen tullut huomanneeksi. Sijoitan siis tämän kirjan kohtaan #49, vuoden 2017 uutuuskirja.

Mieleen jäi: Outo, surullinen tarina, josta en löydä sovintoa.

Matka ajassa: nykyaika ja 1400-luvun loppu

Matka paikassa: Amerikka ja Suomi

Kenelle suosittelen: Kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta Best Seller -laina

tiistai 29. elokuuta 2017

Jussi Valtonen: Siipien kantamat


Jussi Valtonen taitaa kuulua lempikirjailijoihini kotimaisen kirjallisuuden parista. He eivät tiedä mitä tekevät tuntui jopa mestarilliselta teokselta, joten pelkäsin ja toisaalta odotin kovasti kirjailijan muiden kirjojen lukemista. 

Siipien kantamat (2007) on hieno, pieni – ainakin järkälemäiseen Finlandia-teokseen verrattuna – kirja, joka on herkkä ja koskettava. Valtonen osaa kirjoittaa ihmisenä olemisesta pienine yksityiskohtineen sellaisella syvyydellä ja realismilla, ettei voi kuin ihailla. Tämä kirja tuntuu sanovan, että rakastaminen on heittäytymistä ja uskaltamista. Samalla se on kuitenkin luopumista ja irtipäästämistä, joka tekee kovin kipeää – ja on silti ihmeen kaunista.


Kirja kertoo lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan Juhanin elämästä ja rakkaudesta nuoreen abiturienttityttöön Marianneen. Kaikki Juhanissa vastustaa rakastumista ja suhteeseen heittäytymistä: järki ja tunnekin tuomitsevat sen vääräksi. Juhanin elämässä on ollut paljon luopumista ja kuolemaa. Tragedia ajoi eroon vaimosta ja nyt myös koira kuolee. Mariannesta luopuminen on tyytymistä yksinäiseen elämään. Juhani on kaiken keskiössä kokijana, kun taas Marianne jää mielestäni melko kaukaiseksi muutamaa pientä kohtausta lukuun ottamatta, joissa avataan hänen elämänsä tragedioita.


Kirja on sävyltään yllättävän synkkä. Kirja kuvaa myös vakavaa sairastumista ja kuolemaan valmistautumista, ja vaikka kuvaus on kaunista, se ei ole helppoa luettavaa. Välillä jopa mietin, onko tämä nyt hieman turhankin "synkissä vesissä lillumista". Kirjasta puuttuu myös He eivät tiedä mitä tekevät -teoksen hienovarainen huumori keventämässä rankkoja aiheita. Se sisältää kuitenkin samanlaista yksinäisyyden kuvausta kuin myöhempi suurteos, ja luulenkin, että tämä on kirjailijan hieman hiljaisempi ja hajanaisempi alkusoitto sen seuraajalle. Lukemisen arvoinen tämäkin ehdottomasti. 


Helmet-haasteeseen tämä teos menee kohtaan #43, kirja, jonka lukemista olen suunnitellut jo pidempään. Onneksi sain vihdoin tartuttua tähän, sillä sen lukeminen tuntui palkitsevalta juuri nyt. Valtosen teksti palautti lukemisen iloa, sillä olen ollut jumissa Kjell Westön uutuuden kanssa. Siitä lisää myöhemmin. 



Mieleen jäi: Koiran kuoleman sydäntäsärkevä kuvaus. 

Matka ajassa: 2000-luku

Matka paikassa: Suomi

Kenelle suosittelen: Valtosen kerronta on hienoa, joten suosittelen kaikille

Miten tielleni: Kirjastosta sähköisenä äänikirjana

tiistai 15. elokuuta 2017

Margaret Atwood: Herran tarhurit (MaddAddam #2)


Aina joskus törmään kirjaan tai vielä paremmassa tapauksessa kirjasarjaan, joka on koukuttava ja nautittava. Tällaisten kirjojen välillä vain etsii uutta vastaavaa – ainakin minä olen tällainen lukija. Kiitos Margaret Atwoodille hänen MaddAddam-sarjastaan, joka on viiltävän terävää yhteiskuntakriittistä ekodystopiaa. 

Olin lähes häikäistynyt sarjan ensimmäisestä osasta Onyx ja Crake, niin yllättävän yksityiskohtainen maailma oli eteeni luotu. Sarjan seuraavassa melko itsenäisessä osassa, Herran tarhurit (2009, suomennos 2010) kertoo ihmiskunnan lähes sukupuuttoon ajaneen "vedettömän tulvan" eli viruspandemian edeltävästä ja jälkeisestä ajasta kuten ensimmäinenkin osa. Samoja henkilöitäkin on muutamia. Nyt päähuomion kuitenkin saavat ekologiset toisinajattelijat Herran tarhureiden lahkolaiset. Kun edellisessä osassa oltiin eliitin vartioiduissa "piireissä", nyt lukija pääsee herkullisesti kurkistamaan "rahvaalan" kansan hillittömään arkeen ja Herran tarhureiden yritykseen elää luontoa ja sen monimuotoisuutta kunnioittaen ympäristössä, joka on sen arvoja vastaan. 

Suomennos on loistava ja sisältää hassuja käännöksiä Atwoodin maailman käsittämättömyyksille, kuten napostipu (geenimanipuloitu kana, jolla ei ole aivoja), bioletti (lampaita, joiden turkki kasvaa kaikissa väreissä ihmisten hiuksia korvaamaan), verikuula (tositelevisiosarja, johon rikollisia lähetetään tappamaan toisiaan), lemmas (lampaan ja leijonan yhdistelmä), gemakko (sika, johon on lisätty ihmisen aivokuorta) ja Salaburger-ketju (pikaruokaketju, jossa asiakas ei tiedä, mitä lihaa hän syö!). Nämä pienet yksityiskohdat tekevät maailmasta uskottavan ja pelottavan todellisen.

En ihan päässyt lahkon viherhörhöilyyn sisälle, mutta kirjan naishenkilöt tuntuivat läheisemmiltä ja jotenkin helpommin pidettäviltä kuin edellisen osan miehet. Rosoisen taustan omaavat ja kovia kokevat Toby ja Ren ovat selviytyjiä, joiden tarinaa seurasin mielelläni. Toivottavasti tarina kulkee eteenpäin seuraavassa osassa myös heidän osaltaan. Jäämiehen kohtaloa joudun odottamaan vielä seuraavaan osaan, koska hän tulee Herran tarhureissa kuvioihin vasta viimeisillä sivuilla.

Mitään suurta kirjallisuutta ei tämä osa mielestäni ole, mutta erittäin viihdyttävää ja onnistunutta silti. Ensimmäisen osan lumoon se ei aivan yllä, mutta en antanut sen haitata. Nautin. 

Kirja meni ohi Helmet-haasteen, mutta menköön! 

Mieleen jäi: Herran tarhureiden virret ja saarnat, jotka aloittivat jokaisen jakson

Matka ajassa: Lähitulevaisuus

Matka paikassa: Jossakin Pohjois-Amerikassa

Kenelle suosittelen: Dystopian ystäville todella nautittava

Miten tielleni: Kirjastosta




lauantai 12. elokuuta 2017

Arundhati Roy: Äärimmäisen onnen ministeriö


Miten voi kertoa pirstaleisen tarinan?
Muuttumalla hiljalleen jokaiseksi.
Ei. Muuttumalla hiljalleen kaikeksi.

Arundhati Royn uudessa odotetussa kirjassa Äärimmäisen onnen ministeriö (2017) ei ole juonta juuri ollenkaan. Se on irrallisten tarinoiden kudelma, joka pysyy kasassa juuri ja juuri. Sitä lukevan kannattaa unohtaa edellisen kirjan, kahdenkymmenen vuoden takaisen Joutavuuksien jumalan luomat ennakko-odotukset, sillä kirjailija tarjoaa lukijalle nyt aivan muuta. 

Äärimmäisen onnen ministeriö ei siis ole helppo kirja. Se vei minut välillä täysin mennessään, välillä taas meinasin jättää sen kesken. Sen aihe on myös kantaaottava ja raaka – Intian ihmisoikeusrikkomukset ja Kashmirin sota ovat keskiössä. Kirja on omistettu radikaalisti lohduttomille, mikä sai minut heti ihastumaan. Harvaa kirjaa on omistettu heille ja siksi se tuntui heti tärkeältä. Aryndhati Roy on aktivisti ja hänen äänensä on lähes raivoisa ja turhautunut köyhien, väärinkohdeltujen ja hiljaisten puolesta. Voiko tällaisesta kirjasta olla pitämättä?

Intia on minusta kaukana. Se on yksi niistä paikoista, joissa olen eniten kokenut "toiseutta". Intian todellisuus tuntui siellä matkatessani olevan niin kaukana oman maailmani todellisuudesta, että paikka tuntui lähes absurdilta. Kuitenkin tämä on kahden miljardin ihmisen koti ja juuri sellaiseen maailmaan he ovat syntyneet. Intiassa oli minusta kaikkea liikaa: värejä, ihmisiä, ääniä, hajuja, kosteutta – kuumuus sai lasit huuruun – ja kärpäsiä. Kaiken rasittavan ja länsimaisestä näkökulmasta pyörryttävän keskellä tämä toinen maailma on äärimmäisen kiehtova. Intia on niin täynnä elämää, että se ihan kuhisee. 

Arunthati Royn kirja ei pelkästään vienyt Intiaan, vaan se on kokemani Intia. Ei helppo, mutta kiehtova. Raaka ja silti kaunis. Absurdi ja kaikessa pimeydessään myös hellä ja täynnä huumoria. Tärkeintä eivät ole kirjan henkilöt ja heidän tarinansa (päähahmoina tarinassa transsukupuolinen Arjum ja Tilo sekä häntä rakastaneet kolme miestä), vaan miljoonien sorrettujen äänet. Henkilöt eivät tulleet minulle kovin läheiseksi, vaikka he välittävätkin tärkeää sanomaa. Fakta ja fiktio sekoittuvat, jopa niin että fiktio hieman kärsii tässä kirjassa. 

Arunthati Roy tavoittelee sorretuille ääntä ja ehkäpä maailma kuuntelee – jos vain jaksaa lukea kirjan loppuun. Helppoa se ei ole.

Kirjalla kuittaan Helmet-haasteen kohdan #33, kirja kertoo Intiasta. 

Mieleen jäi:"Jonakin päivänä Kashmir saa Intian tekemään samalla tavalla itsemurhan. Siinä vaiheessa te olette varmaan sokaisseet kuulapyssyillänne meidät kaikki, joka ikisen. Mutta teillä itsellänne on vielä silmät päässä, ja silloin näette, mitä olette meille tehneet."

Matka ajassa: 1990-luvulta nykyhetkeen

Matka paikassa: Intia, Delhi, Kashmir

Kenelle suosittelen:Vaikeaa kirjallisuutta, mutta kieli on kovin kaunista. Intiaan pääset myös todella.

Miten tielleni: Kirjastosta