sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Markus Zusak: Kirjavaras


Markus Zusakin kansainvälinen menestysromaani Kirjavaras (2005) on asetelmaltaan mehevä: kuolema kertoo tarinan orpotytöstä, joka elää natsi-Saksassa ja varastelee (usein kiellettyjä) kirjoja. Kirja onkin lunastanut lukijoiden odotukset jo vuosien ajan. Se keikkuu ostetuimpien ja luetuimpien listoilla, ja se on voittanut lukuisia palkintoja, mm. arvostetun Deutscher Jugendliteratur Jugendjury -palkinnon. Kirjasta on ilmestynyt myös elokuva vuonna 2013.

Minua pelottaa tarttua tällaisiin "hittikirjoihin". Odotuksiani teoksen suhteen laimensi myös se, että kirja on nuortenkirjallisuutta, vaikka se on toki hurmannut kaikenikäisiä lukijoita. Pelkäsin myös sen olevan siirappisen sentimentaalinen. Halutaanko minut  alleviivaten saada lukijana kyynelehtimään ja huokailemaan onnettomana? En ole yleensä tämän kaltaisen kirjallisuuden ystävä. Kun kyyneleet joskus tulevat, ne yllättävät minutkin. 

En ole myöskään aivan päättänyt, mitä mieltä olen fiktiivisestä holokaustikirjallisuudesta. Eikö todellisissa tapahtumissa riittäisi edelleen kerrottavaa (ja itkettävää)? Ehkä fiktio auttaa laittamaan jotain järkeä sodan kauhuihin, mutta silti jokin hanaa vastaan. Mielessä kummitteli myös edelleen, miten valtava pettymys Anthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe oli. Kirja josta kaikki muut pitävät, mutta minä vaan en kyennyt. 

Kertojaääni – itse kuolema – kuitenkin vetää puoleensa. Kirja on hyvin kirjoitettu, sillä se vie lukijansa uskottavasti 1940-luvun alun eteläsaksalaiseen pikkukaupunkiin ja erityisesti erään kadun naapurustoon. Äitinsä ja veljensä menettänyt Liesel saa uuden maman ja papan Himmelstrasselta. Olot ovat vaatimattomat –jopa ankeat–, mutta rakkautta löytyy. Perhe piilottelee myös juutalaismiestä kellarissaan. 

Enempää juonenkäänteistä en halua paljastaa, vaikka kuolema lopun kertookin jo kirjan keskivaiheilla. Kuoleman ääni kuuluu, ja se on omaperäinen ja mieleenjäävä osa kirjaa. Lieselistä päähenkilönä en oikein saanut otetta. Hieman hailakaksi hän jää räiskyvämpien hahmojen keskellä. Rakkaus kirjoihin ja usko sanan voimaan tulee hienosti esille kirjasta: se jopa lohduttaa lohduttomuuden keskellä. 

Eli kirja kestää suuretkin odotukset, eikä sorru liioiteltuun sentimentaalisuuteen. Itselleni se ei ollut mitenkään mullistava lukukokemus, mutta pakko tunnustaa, että viihdyin sen parissa. Tämä kirja päätyy myös loppusuoralla olevan Helmet-haasteen kohtaan #43, oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja.

Mieleen jäi: Kuolema kertojana – en muista toista kirjaa lukeneeni, jossa näin olisi.

Matka ajassa: 1940-luku

Matka paikassa: Etelä-Saksa, kaupunki Münchenin lähellä.

Kenelle: Kelpo kirja kenelle vaan 

tiistai 14. marraskuuta 2017

Guy Delisle: Pjongjang & Merkintöjä Jerusalemista


Lukemiseni on ollut poukkoilevaa ja keskittymistä vailla viime aikoina. Meneillään on muutama todella pitkä järkäle, ja Helmet-haastekin täytyisi rykäistä loppuun. Lukemisen iloa on tuonut kuitenkin uusi sarjakuvatuttavuus, ranskaksi kirjoittavan kanadalaisen Guy Delislen omaelämänkerralliset matkakertomukset maailman vaarallisimpiin ja oudoimpiin paikkoihin. Pjongjang (2003, suom. 2011) vie Pohjois-Korean stalinistiseen diktatuuriin, jossa kirjailija on ollut töissä. 

Pohjois-Korea on kirjassa juuri niin absurdi, kuin sen olen aiemminkin kuvitellut olevan: tyhjiä katuja ja hotellejä, jättimäisiä muistomerkkejä ja rakkaan johtajan kuva jokaisella seinällä nöyriä alammaisiaan vilkuillen. 

Guy Delisle esittää Pohjois-Korean todellisuuden huumorilla ja kuivalla satiirilla, joka iskee minuun todella. Kaikelle saa nauraa, jos sen tekee tyylillä – eikö niin? Delislen kertojaääntä tulee ikävä, joten luulen vähitellen lukevani kaiken häneltä suomennetun tai englannin kielelle käännetyn. 

Helmet-haasteeseen tämä sarjakuva menee nipin napin kohtaan #25, kirja jossa kukaan ei kuole. Ei aivan heti uskoisi tämän kirjan olevan sellainen, mutta kyllä vaan: kukaan ei tosiaan itse kirjan tapahtumissa kuole. Tosin kirjassa mainitaan 1990-luvulla nälkään kuolleet miljoonat, joista ei mielestäni ole puhuttu riittävästi. Eikä ole juuri vankileirien saaristostakaan puhuttu. Kirjassa on havaittavissa kuitenkin hienoinen (melkein näkymätön) toivon vire: joskus tämäkin tyrannia kaatuu tai avautuu vähitellen. 


Luin heti perään myös hieman paksumman Delislen Merkintöjä Jerusalemista (2008, suom. 2011), joka on ehkä vieläkin maukkaampi lukukokemus. Kirjailija kertoo vuodestaan koti-isänä yhdessä maailman polttopisteistä. Sillä aikaa kun vaimo työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestölle, kertojaisä kulkee pitkin outoa kaupunkia. Outoa ja surullista todella löytyy. 

Delisle ei saarnaa, ei opeta, mutta antaa silti kaikkien uskontojen ja ryhmittymien fundamentalisteille täyslaidallisen. Pilkka osuu – ja lukija ei voi olla tuntematta pientä vahingoniloa. Siitäs saitte.   


lauantai 4. marraskuuta 2017

Dave Eggers: The Circle


Facebook, Instagram, Snapchat, Twitter, Google, YouTube, Blogger... We all are watching You! Privacy Is Theft! Sharing is caring! Secrets Are Lies! 

Dave Eggarsin dystopinen trilleri The Circle (2013) on kylmäävää luettavaa. Millaista on elää maailmassa, jossa kaikki on läpinäkyvää, kuvattua, tallennettua ja jaettua? Millaista on olla kaiken aikaa saatavilla, löydettävissä ja kuvattuna? Yksityisyys on pahe, ja kaikkea mitataan tykkäyksillä, hymynaamoilla ja seuraajien määrällä. Ihmiset ovat valmiita luopumaan laumoina yksityisyydestään turvallisuuden ja avoimuuden nimeen. 

Kirjan maailma on ahdistava ehkä siksi, että se on täysin mahdollinen – jopa tuttu. Apua! Pysy vain siellä kirjan kansien välissä, emme halua sinua tänne. Luulen, että jokainen kirjan lukenut peilaa omaa somekäyttäytymistään ja miettii ihmiskunnan tulevaisuutta. Syytä ainakin olisi. 

The Circle alkaa nuoren, vastavalmistuneen Maen tutustumisella uuteen unelmiensa työpaikkaan, jättimäiseen viestintä- ja teknologiayhtiöön nimeltä The Circle. Se rekrytoi ikäluokkien lahjakkaimmat ja on edelläkävijä kaikessa. Työ vaatii täydellistä sitoutumista ja lopulta aivan kaiken jakamista. Yhtiötä johtaa "kolme viisasta miestä", joiden huomiosta kilpaillaan ja joita ihaillaan kritiikittömästi. 

Kirja on viihdettä. Mitään kovin syvällistä henkilöiden kuvausta on turha odottaa, vaikka henkilöt toki kehittyvät – tai muuttuvat aivopestyiksi. Ihmiset kuvataan melko tahdottomana onnellisena laumana, mikä on ärsyttävää. Voivatko kaikki olla näin vietävissä? Aihe on kuitenkin tärkeä, joten lukeminen kannattaa. 

Kirjasta on tehty myös – ilmeisesti keskinkertainen – Emma Watsonin tähdittämä Hollywood-filmatisointi, jota en ole nähnyt.

Kieli ei myöskään ole kovin suurta taiteen mahtia, mutta täytyy myötää, että viihdyttävä tämä kirja on. Luin sen sähkökirjana ja jäin täysin koukkuun puhelimeni vangiksi. Ajattelin jo, että saisin tästä hyvän kirjan Helmet-haasteen kohtaan #25, kirja jossa kukaan ei kuole. Mutta ei! Ilmeisesti jokainen kirjailija verenhimoisesti haluaa viimeisillä sivuilla tappaa ainakin yhden henkilön, joten tämäkin kirja meni ohi haasteen. Tuleeko minulle vielä kiire saada haaste toteutettu? Luultavasti. 


Mieleen jäi: Tämä on varmasti yksi ahdistavimmista koskaan lukemistani dystopioista. Hyytävä. 

Matka ajassa: Aivan lähitulevaisuus

Matka paikassa: Kalifornia, USA

Kenelle suosittelisin: Kelpo trilleri kenelle tahansa

Miten teilleni: Sähkökirjana kirjastosta

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Craig Thompson: Habibi

             


Jumalallisesta kynästä putosi ensimmäinen mustepisara. Pisara muuttui joeksi.

Näin alkaa Craig Thompsonin itämainen sarjakuvateos Habibi (2011, suom. 2012), ja se virtaa sulavasti alusta loppuun kuin arabialainen kirjoitus. Sanat ja vesi ovat tämän tarinan toistuvat motiivit. Virta on julma ja kammottava, vaikka kovin kaunis katsella. Luin nuoren arabinaisen Dodolan ja tämän adoptiolapsi-rakastajan Zamin tarinan yhtenä vuolaana virtana.

  



En ihan selvinnyt vammoitta tästä matkasta, sillä harvoin tulee luettua mitään näin ristiriitaisia tunteita herättävää. En ole varma edes, pidinkö tarinasta, vaikka se on kirjoittettu ja erityisesti piirretty poikkeuksellisen ansiokkaasti.

Ensin kuviin: Graig ihailee ja tekee kunniaa piirrosjäljellään arabialaisen taiteen ja kirjoituksen perinteelle. Kirjaimista ja leveydeltään vaihtelevista viivoista muodostuu ornamentteja, joille uhrataan kokonaisia näyttäviä aukeamia 700 sivun teoksessa. Jälki on taidetta, uskallankin väittää Habibin olevan taidokkain ja komein lukemani sarjakuvateos. Jokainen sivu on täynnä yllätyksiä ja visuaalisia nautintoja, vaikka suomennoksessa on käytetty konetekstausta kirjailijan oman käsialan sijaan. Symboliikkaa ja yhteyksiä Koraaniin sekä arabialaisen tieteen matetemaattisiin keksintöihin on runsaasti, mutta ne eivät minulle juuri avautuneet. Päädyin ihailemaan.




Entä sitten itse tarina? Tarina on täynnä ristiriitaisuuksia ja uskomattomia käänteitä. Köyhän perheen tytär Dodola myydään muutamasta roposesta yhdeksänvuotiaana vanhan miehen vaimoksi (yhteys lienee Muhammedin ja Aishan tarinaan?). Mies raiskaa tämän, mutta opettaa kuitenkin lukemaan ja kirjoittamaan. Lyhyt avioliitto päättyy, kun Dodola ryöstetään orjaksi ja hän tapaa pienen Zam-pojan (ensimmäiseltä nimeltään Cham, Koraanin ja Raamatun Nooan epäsuosittu poika), jonka varaäidiksi tämä ryhtyy. Dodola elättää itseään ja poikaansa aavikon kurtisaanina, mutta joutuu jälleen ryöstetyksi ja päätyy sulttaanin suosikiksi haaremiin. Zamin ja Dodolan yhteys ja rakkaus säilyvät kuitenkin läpi tarinan. Lopulta heistä tulee rakastettuja.

Habibi – arabiasta suomennettuna rakastettu – on iso kudelma saduista, haditheista, muinaisista jumalista sekä Koraanin ja Raamatun henkilöiden tarinoista. Se on intertekstuaalisten yhteyksien verkon lisäksi myös melkoinen monipolvinen tarinakokoelma, sillä Dodon ja Zamin tarinan sisällä on useita eri tarinoita. Nykypäivä ja mennyt lyövät kättä, sillä tapahtumapaikalla, kuvitteellisessa Wanatoliassa, on yllättävän paljon yhteyksiä omaan aikaamme. Maailma on epätasa-arvoinen, ylikansoittunut ja loputtoman saastunut. Puhdas vesi on vain harvojen saatavilla.

 Eikö kuulostakin aika uhkapeliä yhdistää kaikki tämä samaan tarinaan? Silti kirja toimii ja tytön tarinasta tulee yksi satu lisää arabialaisen Tuhannen ja yhden yön -tarinoihin. Synkällä sävyllään se käsittelee luonnon saastumista ja hyväksikäyttöä. Tulee mieleen, että länsimaitako tässä silti kritisoidaan eniten? Ihmisen itsekkyys, himo, kyltymätön riettaus, joka raiskaa luonnon ja naiset siinä sivussa.

Minulla on kuitenkin tämän tarinan kanssa ongelma, kuten jo kirjoituksen alussa mainitsin. Seksuaalisuus ja seksi on epätasa-arvoista ja rumaa. Pitääkö oikeasta aidosta rakkaudesta kastroida (tässä tarinassa myös ihan sanan konkreettisessa merkityksessä) kaikki seksuaalisuus? Naisen ja tummaihoisen pojan asema on myös ärsyttävä. Miksi nainen on alasti ja seksualisoituna lähes joka sivulla? Hän on aina uhri ja toisen päätösten ja katseiden kohde. Minua ärsytti myös raiskausten ja seksuaalisen väkivallan esittämisen selvä eroottinen sävy.

Keskeinen tarinan tapahtumapaikka on kyltymättömän sulttaanin haaremi. Haaremia ei toki ole romantisoitu, mutta nainen ei tässä ole kuitenkaan tilanteen tasalla ja oman elämänsä subjekti tai edes kokija juuri koskaan. Nainen on kirjan jokaisen miehen ja jopa lukijansa katseiden eroottinen kohde. Onko tämä jonkinlainen tietoinen päätös kirjailijalta? Kirjan naiskuva on suorastaan vastenmielinen. Olin jo hetken jopa hankkiutumassa kirjasta eroon.

Pitääkö fiktiolle antaa sille kuuluva arvostus, jos ei pidä sen sanomasta tai maailmankuvasta? Samaa päädyin pohtimaan (ja huomasin muiden pohtivan) Selja Ahavan autofiktiota Ennen kuin mieheni katoaa lukiessa. Minusta pitää. Sananvapauden nimissä fiktio saa – ja sen tulee – käsitellä myös vastenmielisiä hahmoja, mielipiteitä ja maailmankuvaa. Poliittinen korrektius ei saa rajoittaa fiktiota, joten nielen loukkaantumisen ja myönnän: Habibi on loistelias teos. Silti toivon toisenlaistakin naiskuvaa sarjakuvaan ja paljon!

Mieleen jäi: Poikkeuksellisen kunnianhimoinen piirrosjälki. 

Matka ajassa: Kirja liikkuu Tuhannen ja yhden yön -satujen ajoissa ja nykyajassa

Matka paikassa: Wanatolia

Kenelle suosittelisin: Kauniista taiteesta pitävälle, joka kuitenkin kestää naisiin ja lapsiin kohdistuvan väkivallan kuvausta

Miten teilleni: Kirjamessuilta omaksi



lauantai 28. lokakuuta 2017

Helsingin Kirjamessut 2017


Palasin juuri Kirjamessuilta hieman uupuneena väenpaljoudesta, ja mietinkin, että tapahtuma tuntuu kasvavan ja kasvavan. Vai osuiko minulle vain ruuhkaisin messupäivä? 

Otin messuilun kevyesti: vaeltelin, hypistelin, tervehdin tuttuja, nautin ja hetkeksi pysähdyin kuuntelemaan. Tiedän tämän olevan melko pinnallinen tapa kokea Kirjamessut, sillä moni muu kirjallisuuden harrastaja varautuu ja suunnittelee huolella saadakseen irti tapahtumasta mahdollisimman paljon. Minä en ole esimerkiksi koskaan päätynyt mystisiin ja intiimin oloisiin sivuhuoneisiin kirjailijoiden tai lukijoiden kanssa. Ehkä joskus vielä. 

Koko Hubaran nuorta kuulijakuntaa
Saatan kuulostaa uhkaavasti keski-ikäistyvältä kulttuuritädiltä, mutta minua todella ihastutti nuorten suuri määrä messuilla. Tänä vuonna yhdeksäsluokkalaiset pääsivät ilmaiseksi messuille Suomi100 -teeman varjolla – ja hyvä näin. Suomi100-juhlateemaan en itse oikein päässyt käsiksi messuilla, vaikka kuuntelin toki Lenita Airiston kovasti muistelevan puheen ja Koko Hubaran ajankohtaista pohdintaa. Saattoi olla, että kuljin silmät kiinni. Entäs te muut messuilla vierailleet? Näkyikö juhlateema teistä riittävästi, vai oliko sille edes tarvetta?

Ehkä päällimmäisenä minulle jäi näistä messuista puhuttelemaan kanssavierailijan. Suomalaiset ovat edelleen lukukansaa.  Täällä arvostetaan kirjoja, ja suomalainen tarina jatkuu edelleen moniäänisesti ja täydellä voimalla. Tosin pohdin ystävän kanssa myös, että onko lukeminen yhä elitistisempää ja pienemmän – vaikkakin äänekkään – joukon harrastus. Toivottavasti ei.





Päädyin tänä vuonna pitkäksi aikaa kiertelemään antikvariaattien osastolle. Pidin tunnelmasta, vaikka selvää on, että pientä vierautta tunnen aina, sillä en ole keräilijä enkä tosiharrastaja. Selailin useampaa sarjakuvakirjaa, mutta vain yksi melko uusi yksilö lähti mukaani. En osannut muutenkaan ostaa itselleni juuri mitään, ihme kyllä. Yritän nykyisin rajoittaa itselle ostamista, ja kysyä, tarviiko minun todella omistaa tämä teos? Yllättävän usein päädyn jättämään ostamisen väliin.

Lukulistani on paisunut viime viikkoina niin pitkäksi, etten yksinkertaisesti uskalla ostaa yhtään mitään vähään aikaan. Olen muutenkin kokenut pienoista keskittymisvaikeutta edellisen fantasiajärkäleen jälkeen. Ehkä tämäkin vaikutti siihen, että kiersin kahden euron valtavat kirjalaarit vähän pintapuolisesti vilkuillen. 

Hieno tapahtuma – jopa näin pintapuolisesti koettuna. 




perjantai 20. lokakuuta 2017

George R.R. Martin: Valtaistuinpeli, Tulen ja jään laulu, osa 1





Talvi on tulossa! Olen valmaankin viimeinen ihminen, joka ei vielä kuukausi sitten tunnistanut tämän lausahduksen olevan Starkin pohjoisen suvun tunnussanan. Nyt sen tiedän, sillä sain juuri kuukauden kestäneen luku-urakan vihdoin valmiiksi. 

George Martinin järkälemäinen Valtaistuinpeli (1996, suom. 2003) aloittaa massiivisen Tulen ja jään laulun -fantasiasarjan. Ja millaisen maailman hän onkaan luonut! Synkkä ja uhkaava on Westerosin manner: Kesä on päättymässä, yliluonnollinen heräämässä, uhka nousemassa pohjoisen muurin takaa. Kaikista suurin on kuitenkin ihmisen loputon vallanhimo. Käynnissä on peli Seitsemän kuningaskunnan hallinnasta. Panoksena elämä ja kuolema. 

Kirjassa keskitytään seuraamaan tapahtumia eri kertojaäänillä kolmella rintamalla, kolmen suvun tapahtumia ja valtataisteluita. Starkin perhe on elänyt pohjoisessa karua, mutta melko rauhallista elämää jo vuosia. Eddard saa kuitenkin yllättäen kutsun tulla vanhan ystävänsä, kuningas Robert Baratheonin lähimmäksi neuvonantajaksi, Kouraksi. Elämä muuttuu pysyvästi ja perhe hajoaa eri puolille valtakuntaa. Kuningattaren vallanhimoinen Lancesterin suku pelaa ikävää peliä, joka vie rauhan. Toisaalla vanhan hallitsijasuvun viimeiset eloonjääneet jäsenet prinssi Viserys ja prinsessa Daenerys keräävät valtaa. Kolmas merkittävä tapahtumapaikka on pohjoisen muuri, jonne mustaksi vartijaritariksi lähetetään Eddard Starkin äpäräpoika Jon. Pohjoisesta on nousemassa vuosituhansia uinuneet pimeät voimat. Vuosia kestänyt kesä on loppumassa ja talvi ottaa pian vallan.   


Kuulun siihen vähemmistöön, jota ei ole Game of Thrones -filmatisointi juuri kiinnostanut. Mielikuva on ollut tummasävyisestä, väkivaltaisesta ja seksin kyllästämästä nörttisarjasta. Nyt täytyy ehkä ottaa vähän kovia ennakkoasenteita takaisin. Ymmärrän sarjan lumon, sillä juonenkäänteet ovat vetäviä ja kirjaa lukiessa syntyy voimakkaita kuvia mieleen. En taida haluta ainakaan vielä katsoa sarjaa, sillä oma kuvitukseni vetää varmasti HBO:lle vertoja. 

Pelkkää suurta juhlaa ei tämän kirjan lukeminen aina ollut. Siinä on myös suvantovaiheita ja loputon määrä eri henkilöitä, jotka eivät jaksaneet minua kiinnostaa. Kerronta ja kieli (vai suomennos?) tuntuvat välillä kovinkin keskinkertaisilta, mutta kyllä Martin on palkintonsa ansainnut, koska lukijana jäin kirjan vangiksi. Miten käy suosikkini Tyrianin ja Jon Nietoksen? Entä lohikäärmekuningatar Daeneryksen? Löytääkö Lansesterien vangiksi jäänyt Sansa vapauden ja onnen? Älkää kertoko. Haluan lukea itse.


Helmet-haasteeseen tämä järkäle menee kohtaan #31, fantasiakirja. Myönnettävä on: minä nautin fantasiakirjallisuuden, erityisesti tällaisen aikuisille suunnatusta "korkean fantasian" lukemisesta, vaikka sitä aika harvoin luen. Tässä osassa yliluonnollinen on vasta heräämässä, joten melko realistinen tämä kirjan maailma on.  

Mieleen jäi: Kirjan huikea loppu, joka velvoittaa lukemaan seuraavankin osan.


Matka ajassa: Keskiaikatyylinen tapahtuma-aika (kertokaa noviisille, mainitaanko ajanjaksoa tarkemmin?)

Matka paikassa: Westeros

Kenelle suosittelisin: Tämä lienee jo fantasiaklassikko

Miten teilleni: Kirjastosta





lauantai 14. lokakuuta 2017

Antti Holma: Kauheimmat runot


Antti Holman Kauheimmat runot (2015) on riemastuttavaa luettavaa. Runokokoelma rienaa, riepottelee ja rietastelee, mutta silti onnistuu välillä – hieman varkain – vähän koskettamaankin. Useat hieman helppoheikkimäiset alatyyliset letkautukset on helppo antaa anteeksi, koska Holmahan osaa kirjoittaa! 

Kauheimmat runot on kokoelma runoista, jotka eivät päässeet Kauneimmat runot -kokoelmiin. Kauneimpien runojen kanssa kuitenkin keskustellaan koko ajan, ja jo kansikin ensi näkemältä näyttää mitä herkimmältä runokokoelman tyypilliseltä kannelta. Tarkkasilmäinen huomaa kuitenkin erehtyneensä. 

Runoilijoita on neljä: Sirsi Sunnas, Reino Leino, Karin Toisiks-Paraske ja Edith Södermalm. Jokaisella on tyyli, jonka tunnistaa kuuluisien esikuviensa mukaiseksi. Pastissirunot toimivat ja naurattavat. 

Kauheat runot ovat myös kauniita, vaikka niissä kyllä on rosoisuutta. Erityisesti Edith Södermalmin runot säväyttävät. Entäpä nämä säkeet runosta Huoneeni:

Minä  itse olen huoneeni.
Tule ja mittaa kosteuteni,
vauriot ovat syvällä.
Sinun on vaikea hengittää.
En tiedä itketkö,
vai onko sinulla silmätulehdus.
Polta 
minut

Tällaista sisäilmaongelmaa
ei tuulettamalla ratkaista  

Helmet-haaste on maistunut puulta viime aikoina, sillä olisi tehnyt mieli lukea jo sen ohi (ja olen lukenutkin). Yksi hyvä puoli kuitenkin näissä haasteissa on: tulee luettua jotain mitä ei muuten lukisi. Näyttelijä Holman runoteos olisi ehkä jäänyt lukematta, ilman haasteen kohtaa #11, jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.